MINÄ JA SELÄNTEEN SIRPA

Tarkoitukseni oli ensin kirjoittaa Sirpa Selänteestä. Ei ollut tarpeeksi hyvää sanottavaa, joten pyyhin kirjoituksen pois. Sitten ajattelin kokeilla rakentavampaa lähestymistapaa, ja puhua julkisuuden henkilöistä jotka herättävät minussa negatiivisia tunteita. Ei tullut siitäkään hyvä, enemmänkin paha mieli kun sillä lailla haukuin.  Sitten koitin kirjoittaa inhokkijulkkiksista ilman nimiä, mutta pelkät kuvauksetkin olisivat paljastaneet liikaa. En pidä vihapuheesta, joten en halua itsekään sellaiseen syyllistyä. Joskus kyllä tekisi mieli sanoa jostain ihmisestä vaikka mitä, mutta se ei ole ok, joten jätän sanomatta.

MIKSI JOKU JULKISUUDEN HENKILÖ HERÄTTÄÄ MINUSSA KIUKKUA TAI JOPA INHOA?

Ajatus johti toiseen, ja nyt sitten mietin, että miksi tämä totuuden puhuminen on niin vaikeaa? Kai sitä pitäisi pystyä jotain mielipiteitä sanomaan ilman, että tuntee itseään ihan kamalaksi ihmiseksi. Sitten aloin miettiä, että miksi joku julkisuuden henkilö herättää minussa kiukkua tai jopa inhoa? Enkö tosiaan ole tämän parempi ihminen? Eikö maailmassa ole paljon, paljon tärkeämpiä aiheita kuin allekirjoittaneen inhoamat julkisuuden henkilöt tai tunteet joita ne herättävät? No todellakin on, ja siksi tämä oman navan ympärillä häärääminen hävettää.

Kerkesin kuitenkin sohaista sisimpääni sen verran, että nyt on kerta kaikkiaan vietävä tämä aihe loppuun. Teen tunnustuksen jos toisenkin, ja toivon sen jälkeen olevani viimeinkin se kypsä aikuinen, joka ikäni puolesta kuuluukin.

KATEUS.

Inhoan joitakin julkisuuden henkilöitä, koska olen kateellinen. Enkä ole kateellinen julkisuudesta tai omaisuudesta, maineesta tai someseuraajien määrästä. Olen kateellinen mahdollisuuksista joita näille julkisuuden henkilöille siunaantuu. Rahalla saa ja hevosella pääsee. Sanonta pitää todellakin paikkansa. Julkkiksen on niin paljon helpompi tehdä luovia asioita, kokeilla uusia juttuja, saada äänensä kuuluviin. Rahan turvin voi toteuttaa asioita joista itse voin vain haaveilla. Erityisesti olen kateellinen luovuudesta, joilla moni julkisuuden henkilö itsensä elättää.

KATKERUUS ON KATEUDEN KAVERI

Kateus ja katkeruus kulkevat mielestäni rinnakkain. Katkeruus on kateuden kaveri, ainakin omalla kohdallani. Olen välillä katkera mahdollisuuksista joihin en tarttunut silloin kun olisin voinut. Kadun etten tehnyt nuorena toisenlaisia valintoja. Kadun lähes joka päivä etten opiskellut enempää. Missä olisin nyt jos olisin jaksanut nuorempana lukea, jos olisin vähän vaivautunut tekemään elämäni eteen jotain? En tiedä, mutta en olisi tässä nyt kirjoittamassa juuri tästä aiheesta. Ehkä olisin tutkija, ehkä toimittaja, ehkä pomona jossain firmassa tai menestynyt yrittäjä. En tiedä, koska en yrittänyt.

LIITTYYKÖ TÄMÄKIN OMIIN MENETETTYIHIN MAHDOLLISUUKSIINI?

Sisälläni kihisee, kun kuulen jonkun pääsevän esimerkiksi kuuluisan aviopuolison tai vanhemman siivillä hyvään työpaikkaan. Katsotaanpa vaikka Suomen viihdemaailmaa. Sama pieni piiri pyörittää lähes kaikkia tv-formaatteja. Tämä ydinporukka on keskenään kavereita tai samaa perhettä. Nimiä ei tarvitse mainita, riittää että katsoo tv:tä, niin näkee mitkä kasvot siellä illasta toiseen loistavat. Voidaan kaiketi puhua nepotismista, jota tosin ilmenee ihan tavallistenkin tallaajien työpaikoilla. Tästä asiasta johtuvan kiukun hyväksyn ja ymmärrän itsessäni oikein hyvin. On epäreilua, että työhön palkataan kaveri tai toimitusjohtajan naapuri, tarkastamatta onko ehdolla joku pätevämpi. Vai liittyykö tämäkin omiin menetettyihin mahdollisuuksiini?

SE ON TAVALLAAN RAIVO

Epäaitous. Roolia vetävä ihminen on raskas seuralainen. Epäaidon ihmisen seurassa on uuvuttavaa olla, tuntuu kuin toinen koko ajan valehtelisi. Julkisuudessa on yksi (varmasti useampikin) mielestäni hyvin epäaito ihminen, enkä pysty kuuntelemaan tai katsomaan tätä henkilöä sekuntia pitempään. Mikä on se tunne, joka sisälläni silloin herää? Se on tavallaan raivo. Minä nimittäin haluaisin olla aina iloinen ja tasainen, kaikki huomioon ottava päivänsäde. Mutta en ole. Joku on joskus väittänyt, että jos vain ajattelen kaikesta positiivisesti ja olen itse iloinen, niin maailma vastaa samalla mitalla takaisin. Tavallaan uskon sen, mutta en usko epäaitouteen. Jos olen surullinen tai vihainen, niin minun ei silloin tarvitse olla iloinen. Enkä tarkoita sitä, että heitän esimerkiksi vihani muiden niskoille, vaan sitä, että minulla on lupa olla silloin vähän mörkö ja omissa oloissani. Olin nuorempana paljon pahempi, ja sain luonteestani paljon kritiikkiä. Kaiketi en vieläkään ole tullut alas barrikaadeilta, koska pidän kiinni oikeudestani ilmaista tunteitani niin hyvässä kuin pahassakin.

Onko alati iloisia ja positiivisia ihmisiä ihan oikeasti olemassa? Se tuntuu aika mahdottomalta ajatukselta. Tähänkin asiaan kiteytyy jollain tapaa kateus, se etten osaa olla extrovertti ilopilleri.

IHMINEN ON LOPULLISESTI SEKOAMASSA

Julkisuuden henkilöt herättävät minussa joskus myös surua. Erään kuuluisan ex urheilijan vaimo sai jokin aika sitten valtavasti huomiota ostettuaan kalliin käsilaukun. Surullista tässä mielestäni oli se, että niinkin pinnallinen asia kuin laukku nousi päivän jos toisenkin puheenaiheeksi. Juttu käsiteltiin lehdissä, sosiaalisessa mediassa, keskustelupalstoilla. Surullista tässä mielestäni oli myös se, että kyseinen nainen halusi tuoda ostoksensa julkisuuteen. Miksi? Miten kenellekään voi laukku merkitä niin paljon, että kuvaa sen ja kirjoittaa siitä päivityksen johonkin? Surullista myös siksi, että laukku oli hävyttömän kallis. Miksi kallis tuo huomiota? Kertoo nyky-yhteiskunnasta aika paljon se, että lööppeihin pääsee jonkun entisen ammattilaisurheilijan vaimon uusi laukku. Tämä nainen voisi nimensä edesauttamana puhua minkä tahansa asian puolesta, mutta päättää puhua laukusta. Ihminen on lopullisesti sekoamassa.

Aika negatiivisia, joskin inhimillisiä tunteita. En toki käy näitä fiiliksiä päivittäin läpi, mutta joskus jonkun jutun, ohjelman tai otsikon myötä ne hetkeksi heräävät. Uskallan väittää, että moni kokee samalla tavoin, näistä vain ei ole tapana puhua. On tosi vaikeaa myöntää olevansa kateellinen tai sitä, että herne menee nenään jonkun somessa nähdyn jutun takia.

Lopuksi piti miettiä, että onko ketään julkisuuden henkilöä jota ihailisin tai joka inspiroisi tai motivoisi minua. Sillä pitäähän negatiivisilla asioilla olla vastavoimansa. Kyllä sellaisia henkilöitä on. Arvostan julkkiksia jotka käyttävät nimeään ja mainettaan jonkun hyvän asian puolesta puhumiseen. Ihailen julkisuuden henkilöitä jotka avoimesti kertovat omista vastoinkäymisistään, jotka haluavat auttaa omalla esimerkillään muita. Eniten ihailemani ihmiset taitavat kuitenkin olla ihan tavan tallaajia omasta lähipiiristäni. Upeita, ihania persoonia jotka eivät mahtavuudestaan huolimatta koskaan tee itsestään numeroa. He vain ovat ihania piilossa suurelta maailmalta.

KOITAN NYT LOPETTAA OMAN NAPANI KAIVELUN

Kiitän itseäni, etten maininnut nimeltä kuin Sirpa Selänteen, vaikka mielessäni kävi muitakin nimiä. Ihmettelen miksi tästä aiheesta oli niin vaikea kirjoittaa, ehkä tämä oli peiliin katsomisen paikka. Koitan nyt lopettaa oman napani kaivelun, ja kiinnitän huomioni taas oikeisiin asioihin. Koitan myös olla tyytyväinen ja arvostaa niitä asioita joita elämääni on siunaantunut. Niitä on paljon.