SAIN TODELLAKIN SEN MISTÄ LUOVUIN

Olen aina ollut työelämässä suorittaja, se joka tekee kaiken ripeästi ja sovitulla aikataululla. Se työntekijä, joka menee töihin vaikka aamulla kurkkua kirvelee ja nenä vuotaa, Buranan voimin sitä pystyy uskomattomiin suorituksiin. Kun kävin vuosia sitten läpi rankkaa avioeroa, istuin toimistossa tekemässä töitä ja itkin päivät pitkät. Urheaa, mutta myös hölmöä. Ehkä silloin pelotti, että menetän miehen lisäksi myös työni, ja tämän ajatuksen siivittämänä sitten rämmin suruissani läpi työpäivien.

URA

Kun lapset alkoivat lähestyä täysi-ikäisyyttä, huomasin muutosta liittyen asenteeseeni työn tekemistä kohtaan. Sen lisäksi, että edelleen suoritin, aloin myös epätoivoisesti hakea seuraavaa harppausta urapolullani. Tiesin olevani ahkera ja pystyvä, miksi eivät pomot sitä huomaa! Aloin tuoda ajatuksiani selkeämmin esille, puhuin rohkeasti siitä, kuinka haluaisin kokeilla jotain uutta. Näin kirkkaan kuvan itsestäni hyvin palkatussa työssä, ajamassa firman autolla, tekemässä päätöksiä tehokkaana ja innostuneena. Kun ihminen ottaa jonkun asian päämääräkseen, uskoo siihen, ja näkee tuloksen mielessään, johtaa se usein myös toivotunlaiseen tilanteeseen. Muutaman vuoden sinnikkään yrittämisen jälkeen pääsin kuin pääsinkin parempaan työhön ja sain alleni sen saksalaisen merkkiauton, josta olin haaveillutkin.

Statuksen hinta alkoi kuitenkin tuntua ja näkyä jo heti uuden työnkuvani alkutaipaleella. En viihtynyt, en tuntenut oloani hyväksi. Aamut olivat pahimpia, edessä oli taas kokonainen päivä paikassa, jossa en tuntenut oloani kotoisaksi. Työtehtävät sinänsä olivat kohtuullisen mielekkäitä, mutta liian simppeleitä ja suoraviivaisia. En päässyt flow -tilaan, jossa ylitetään itsensä ja iloitaan onnistumisista. Yritin pitkään saada tunteistani kiinni, ja pistin negatiiviset olotilat totuttelun piikkiin.

Kun uusi työpaikka tuo mukanaan suuren pettymyksen, voi se kokemuksena olla henkisesti todella lannistava ja kuormittava. Viikkojen ja kuukausien kuluessa huomasin masentuvani, ja elin viikonlopusta viikonloppuun. Tilannetta pahensi se, etten löytänyt yhteistä säveltä esimieheni kanssa, olimme täysin eri aaltopituudella. Pomoni oli ajoittain ailahtelevainen, mielestäni suurimmaksi osaksi itsekäs, sekä vanhakantainen monissa asioissa. Tuntui, kuin olisin siirtynyt ajassa ja kehityksessä vuosia taaksepäin, ja se kasvatti pettymystä entisestään.

IRTI PÄÄSTÄMINEN

Oloni oli myös ristiriitainen. Olin saavuttanut sen mistä olin haaveillutkin, ja valittamisen sijasta minun olisi pitänyt olla kiitollinen. Toisaalta olotilani sotivat arvojani vastaan, mielestäni henkinen hyvinvointi on todella suuri osa terveyttä ja tasapainoa. Vajaan vuoden kärvisteltyäni päästin irti, päätin, että nyt loppuu. Aloin mielessäni siirtyä pois työstäni ja koko firmasta, kohti kevyempää mieltä ja hyvää oloa. En enää edes koittanut viihtyä. Hetkittäin vain toivoin ja odotin, että minut irtisanottaisiin. Olin siis todella tullut asiassa tieni päähän.

Asioita pitkään punnittuani aloin ymmärtämään, että aiemmat työtehtäväni olivat sopineet minulle paremmin. Ne eivät välttämättä olleet palkkatasoltaan ihanteellisia, mutta olin viihtynyt, ja ollut niissä hyvä. Ruoskin itseäni typeryydestä, ahneudesta ja kiittämättömyydestä. Miksi ihmeessä olin ikinä lähtenyt hyvästä ja kivasta työpaikasta pois?

Kuten aiemmasta postauksestani voi lukea, pääsin kuin pääsinkin toiseen työpaikkaan, enkä ole mielestäni joutunut luopumaan mistään. Päinvastoin. Vaikka palkkani vähän laski, sain tilalle mielenrauhaa, enemmän aikaa ja paljon mukavamman työympäristön kivojen ihmisten parissa.

Mutta tarinan opetus ei ole pelkästään se, että pitää osata arvostaa asioita joita elämä on jo suonut. Opetus on se, että prosessin myötä pystyin päästämään irti todella monesta muustakin elämääni kuormittavasta asiasta. Jopa asenteeni kuluttamista ja ulkonäköä kohtaan on muuttunut. Olen vapautunut materiasta, tulen toimeen vähemmällä ja iloitsen nykyään pienistä asioista. Olen jo jonkun aikaa toivonut löytäväni vaatimattomamman tavan elää, mutta nykyään pystyn toteuttamaan ajatusta myös käytännön tasolla.

PAREMPAA ELÄMÄÄ

On raskasta haluta koko ajan jotain. On jopa uuvuttavaa seurata vierestä, jos joku lähimmäinen elää jatkuvan ostamisen, statussymbolien ja esittämisen maailmassa missä mikään ei koskaan riitä. On myös surullista, miten moni koittaa vain muille näyttääkseen saada rahansa riittämään merkkivaatteisiin, kalliisiin matkoihin ja isoihin autoihin. Nuorilla on paineita saada hyvä koulutus, ja tämä on osaltaan tuonut mukanaan kilpailua myös tällä saralla. Ihmisyys mitataan tittelin, koulutuksen tai auton merkin perusteella. Tuleva kumppani valitaan ulkonäön, palkan tai muun ulkoisen perusteella.

Kriteerit ja arvot ovat nykyään monesti kovia, enkä halua olla sellaisessa maailmassa enää mukana. Asian oppiminen ja täydellinen hyväksyminen ovat tuoneet tullessaan roppakaupalla hyvää mieltä, rentoutta ja iloa elämääni. Olen täysin eri ihminen kuin vuosi sitten, ja tyytyväinen siitä. Luopuessani siis sainkin sen mistä oikeasti haaveilin, eli paremman ja laadukkaamman työelämän.

Entä minkälainen työntekijä olen nyt, kaiken veivaamisen jälkeen? Paljon parempi. En tee enää hiki hatussa supernopeasti kaikkea eteeni lankeavaa, mutta teen huolellisemmin ja paremmin. Ennen kaikkea olen rennompi, varmasti ihmisenä mukavampikin. En enää tee työtä näyttääkseni muille, vaan auttaakseni muita ja viihtyäkseni paremmin töissä. Oloni on kotoisa, ja viihdyn töissä, mielestäni se on parasta mitä ihminen voi  urallaan voi kokea.