Aika monen mielestä on ollut hauskaa liittyä Facebookissa marsuaiheiseen tapahtumaan, johon ei aio oikeasti osallistua. Saman kohtalon koki myös nokkahuilukurssi.

Joidenkin mielestä tapahtuma on söpö. Osan mielestä taas tapahtuma on älytön ja niin ristiriidassa juuri heidän identiteettinsä kanssa, että kiinnostuksen osoittaminen sitä kohtaan on huvä sarkastinen heitto. Ja sitten on se hupailijaosasto, joka menee tapahtuman kommenttikenttään puhumaan marsujen syömisestä tai nokkahuilun työntämisestä ruumiinaukkoihin. 

Hohhoijaa.

Jostakin syystä juuri ne jutut, jotka vetävät pikkutyttöjä puoleensa, ovat avointa riistaa vitsailulle. Peruskouluaikana tämä näkyi meetvurstivitseinä heppatytöille, ja nykyään digitaalisina valtauksina. 

Tapahtuman järjestäjille trolliarmeija on riesa. On vaikea varata sopivaa tilaa ja tarjoilua, kun osallistujamäärä voi olla mitä tahansa kolmen ja kolmensadan välintä. On myös vaikeaa päivystää tapahtumasivun kommenttikentillä ja napata käppäkommentteja pois. Vapaaehtoispohjalta tehtävät tapahtumat harvoin työllistävät ketään, eli moderointi tehdään silloin, kun ehditään. Ja aina ei ehditä. Sieniyhdistys ei jaksa ja voi poistaa joka ikistä päihde-avausta seinältään. Marsu- ja nokkahuilutapahtumat katosivat netistä.

Monen tapahtuman kommenttikentät on ennakkomoderoitu tai poistettu kokonaan. Rakenna nyt sitten siinä yhteisöllisyyttä ja madallettuja osallistumiskynnyksiä.

Samoin netistä katoaa jatkuvasti monta kirjoittajaa, joita ei jatkuva nälvintä kiinnosta. (Aloitin itsekin tämän blogin 2012, ja lopetin samantien.)

En voi sanoa, että marsunäyttelyt tai nokkahuilut kiinnostaisivat minua, päin vastoin suhtaudun niihin tosi penseästi. Minulla on suuri ilkeyden ja nokkeluuden potentiaali, ja voisin halutessani sanoa vaikka mitä vaikka mistä. Ja näin toiminkin joskus pienempänä, koska tässä maailmassa on niin helppoa vaikuttaa älykkäältä kommentoimalla pisteliäästi kaikkea ympärillään. Solvaus on tosi helppo ja kannattava sijoitus, siinä ei tarvitse tehdä muuta kuin avata suunsa. 

On tosi vaikeaa väistellä niitä hetkiä, joissa kyynisyys ja etäisyys olisivat ne helpoimmat valinnat. Vilpitön kiintymys ja innostus onnistuvat jotenkin ärsyttämään monia. Se, että joku ei tajua häpeillä itseään ja ottaa ironista etäisyyttä tekemisiinsä, on ilmeisesti anteeksiantamatonta. Jostakin syystä viisikymppisen ukkelin postimerkkeily ei kuitenkaan kerää samoja antipatioita kuin vaikkapa tytön kiintymys hevoseen — oikeaan tai kepistä valmistettuun. 

Jos niihin tapahtumiin on pakko iskeä, miksei kohde voisi olla mieluummin toinen? Hyväuskoisuudella rahastavat enkeliterapiat ja yksisarvishoidot. Vanhuksia kusettavat ennustajalinjat. Joukkoimmuniteetin vaarantavat rokotekriitikot. Uransa ilkeydelle rakentavat kolumnistit.

Nettiä ei pidetä oikeana asiana, todellisuuden jatkeena tai osasena. Jos netissä loukkaantuu, on vähän yliherkkä ja nolo. Kukaan ei kuitenkaan mieti sitä, miksi jonkun harmiton puuhastelu hiertää niin paljon, että oma nihilismivyöry on oksennettava toisten harrastuskerhoon. Se on toki huumorin valepuvussa tehtyä. Mutta se sulkee aina niitä pois, jotka haluavat tehdä jotakin asiaa tosissaan ja täysillä, heittäytyä. Moni puhuukin intohimoistaan vähätellen. Käsityöt muuttuvat ”neulooseiksi”, ja oma aikaansaannos ”on vaan tämmönen”. Mää tässä vaan huvikseni soittelen ja piirtelen. 

Tavoitteellinen tekeminen verhoillaan puuhasteluksi, että kukaan ei vaan luulisi, että on tosissaan. Tosissaan oleminen on sama asia kuin olla naiivi ja yksinkertainen. Se on paikka, johon on helppo iskeä. Se on pohjaton lähdemateriaali kiusauksen kohdetta etsiville. Vilpittömyyden ja höpsöyden väheksyntä on jotenkin niin syvällä ajan hengessä, ettei suurin osa kiinnostustaan tapahtumaan klikkaillut varmasti miettinyt, että heidän tekonsa on yhdenlainen väheksymisen muoto. Meillähän on jopa erilaisia viihdetuotteita, joiden koukuttava alku perustuu siihen, että jotkut kehtaavat olla tosissaan, eivätkä ole vielä tajunneet olevansa ihan paskoja. Idolsissa päästetään ääneen myös sävelkuurot teini-ikäiset mylvijät, joiden itku tallennetaan kotikatsomoiden dissattavaksi. Sieltä ne nostetaan someen, reaktiogiffeiksi ja viraalivideoiksi. Itepähän lähtivät, oma vika, Siperia opettaa. 

Kiusaaminen ja yleinen dissailumieliala ovat toki erilaisia, mutta sävyt ovat samat. Ja molemmat johtavat pahimmillaan samaan: asioita jätetään tekemättä ja haaveita toteuttamatta ja ilmaisematta. Elämä on aika ankeaa, jos mistään ei saa innostua liikaa. Jos tämän oppii jo lapsena, saa aikuisena painia huijarisyndrooman ja motivaatio-ongelmien kanssa. Ihan kuin ei olisi parempaa tekemistä. Vaikka nokkaihuilun ronklausta tai marsun harjausta.