Sun häät on naurunalaiset

Hääohjelmakaudella kaikkien luokkainho kukkii. Ihan skarppi keskiluokka jaksaa oikeasti ilman sen kummempaa analyysia täyttää jotain Katso-lehden bingoa, jossa sheimataan ulkonäköä, promiskuiteettia (omg häissä edellisen liiton lapsia), rahan säästämistä häämenoissa jne.

Tykkään välillä tositelkkarista, mutta musta se guilty pleasure ei ole kiinni siinä, että on itse vähän ihanasti nolo osoittamalla luokka-asemaan sopimatonta telkkarimakua. Koko mielihyvä perustuu sille ylemmyydentunnolle, jossa taputellana itseä selkään siitä, että työväenluokkaisuus ei rajaa omia valintoja. Että oma hyvä maku määritellään sillä, mihin itse ei sortuisi.

Samaan aikaan ollaan kädet silmillä kaikkien tuotantoon liittyvien aktiivisten valintojen kanssa: meillä on verorahotteisia ohjelmia, jotka rekryää köyhiä tyyppejä naurunalaiseksi telkkariin niiden tärkeän elämäntapahtuman tiimoilta. Ja ennen kaikkea meillä on valtava yleisö, joille tärkeintä on sheimata sitä porukkaa kotisohvilla ja somessa. Aivan kuin KUKAAN olisi tolla leikkaus- ja editointitavalla arjessa tai stressin alla mitenkään edustuskelpoinen. Kaikki tietää tositelkkarin olevan rakennettua, mutta jotenkin sen formaatin ajatellaan kertovan kohteistaan kaiken oleellisen.

Tietenkin näissä ohjelmissa asia kietoutuu julkisuuteen. Kun siellä on, on katseen kohteena, tiesi riskit, blaa blaa. Se oikeuttaa sanomaan mitä vaan. Ihan kuin se ei valuisi arkeen tai olisi osoitus isommista arjen luokkapoliittisista rakenteista.

Kun white trash irstailee ja dokaa temppareissa, on ihana dumata. Kun keskiluokkainen kaveri päätyy pettämään, sillä on varmaan terapiassa ratkaistavia ongelmia ja sitä paitsi ei saa slutsheimata. Dehumanisointi on varattu niille, joiden tekoripset huomaa. Ei sille estetiikalle, jossa tehdään helvetisti töitä, jotta oma olemus ja sivistys näyttäiis vaivattomalta, iloiselta vahingolta.

Koen jatkuvaa tuskaisuutta ja noloutta siitä, miten luokkatietoinen välillä olen itse. Sama fiilis kaihertaa myös silloin, kun joku kaveri jaksaa hollata cooliuden sääntörikkomuksista: jollakin näkyy väärä logo, rintsikat ei istu, joku ei ole syönyt vieläkään sushia ja joku vaate on automarketista.

Tunnen tosi siistejä tyyppejä, jotka valitettavasti toiminnallaan myös jaksaa rajata sitä, mikä jää ulkopuolelle – ja minkä arvoista se on. Ei minkään.

(Paitsi sitten kun se monetisoidaan taas isoissa muotitaloissa tms, tjeu vaikka goottiestetiikan uusi tuleminen.)

Samalla on ivattava sitä, että pukeutui vaikka 3 vuotta sitten sen ajan trendin mukaan. Joku voisi ehtiä nauramaan sulle ensin, jos et pidä helvetinmoista showta.

Siinä sitä sit seisoo vieressä vaivaantuneena, kun on just se tyyppi, joka ostaa ne kirppikselle kärrätyt nolot vaatteet.

Oon jotenkin päässyt keplottelemaan itseni Siisteihin Piireihin, mutta olen samalla hyvin tietoinen, että jos en olisi tuttu, mun habitus ja toiminta olisi karsastettavaa.

Tällainen myrkyllisyys on hirveän rajaavaa oman olemisen ja toiminnan kannalta. Jos itsensä antaa ajatella muista jatkuvasti jotain pahaa, se katse kääntyy myös itseen. Toivottavasti jollakin rakentavalla tavalla.

 

 

Blogipostaus on FB-päivitys, jonka kieliasua en editoinut fiinimmäksi.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *