Tuttavallani on tapana tiuskia poikaystävälleen, jos hän on ostanut herkkuja. Heilaa patistellaan kuntosalille ja karkkilakkoon meidän ulkopuolisten edessä. Pahimmillaan tuttavani läpsäyttää poikaystäväänsä kevyesti paljaalle iholle niin, että häntä häiritsevä rasva vähän hyllyy.

Niissä tilanteissa on vaivaannuttavaa olla. Pahimmillaan kurkkuuni nousee pala ja haluaisin vajota maan alle. En tietääkseni ole joutunut juurikaan julkisen nöyryytyksen kohteeksi. Silti näistä tilanteista tulee kärjistyneenä mieleen tilanne, jossa tiukkasanainen arvostelija osoittelisi karttakepillä kohteensa kehon virheitä yleisölle.

Toki pariskunnan äyskivät toisilleen ilman minuakin. En vaan ymmärrä omaa rooliani, sitä miksi minutkin pitää altistaa arvostelupuheen kuulijaksi. Pitäisikö lisänöyryytyksen lisätä miellyttämismotivaatiota?

Jokainen varmasti tietää, että kaikki ovat vastuussa ensisijaisesti itsestään. Harva julistaa, että holhoaminen tekee aikuiselle hyvää. Parisuhteet silti taannuttavat ihmiset ihmeelliseen neuroottisuuden tilaan. Ikään kuin fyysinen läheisyys sulattaisi kehot yhteen, jolloin kumppanin arvostelusta tulee vain yksi itsekritiikin muoto. Harva kestäisi ystävää, joka tarkastelee suurennuslasilla jokaista kaksihaaraista ja tukkeutunutta ihohuokosta. Kun kumppani on oman itsen jatke, voidaan tätä lisäraajaa muovata oman maun mukaan.

Mihin unohtui se parisuhteiden ohjenuoranen, jossa muistutetaan siitä, ettei ketään voi muuttaa. Tai se arjen laki, että mäkätys johtaa vain asioiden välttelyyn.

Kaikista kuvottavinta tässä ilmiössä on se, kun kumppanista puhutaan kuin koulutettavasta eläimestä. Kuriton kumppani tekee sitä ja tätä, eikä vaan kertakaikkiaan osaa muotoilla kampaustaan tai organisoida sukkiaan oikein. Asiaa päivitellään samalla nuotilla, jolla maristaan koiran remmirähjäyksestä tai vauvan pottatreeneistä. Monesti puoliso on tilanteessa mukana, sanattomaksi mykistettynä. Mitäs siinä sen enempää kommentoimaan, kun suunsa avatessa on varmaan ”taas just tollanen, voi että!”.

Välillä tekisi mieli kysyä, että tuohonko teidän yhteiselämä tiivistyy? Että koska oot viimeksi nähnyt peilistä täydellisen ihmisen? Ehkä itseä ei ole liikaa reflektoitu, jos aika kuluu toisen mokista megafonilla huuteluun.

Joskus tuntuu, että ihmisiä ei ole tehty elämään yhdessä ylipäätään. Neuvottelujen kohteena on aina tiskausvuorot, eikä yhteisen kielen löytäminen. Tämä on tietenkin sinkkunäkökulma. Parisuhteessa huudan sujuvasti Makuunin hyllyillä toisen paskasta leffamausta.

Itse en toistaiseksi kestä oikein ketään, joten mitäs sitä ketään riivaamaan – ainakaan pitkäkestoisesti.

Mutta onhan näitä valon pilkahduksiakin. Muuan kolmikymppinen ystäväni äimistelee edelleen sitä, että on ensimmäistä kertaa elämässään parisuhteessa, jossa häntä ei piikitellä painostaan. Ensi kesällä tanssitaan häitä.