Takaisin lenkkipolulle siis. Suoraan sanottuna ei olis jotenkaan sittenkään oikein tehnyt mieli, niin kivaa kun juokseminen viime aikoina onkin ollut. It comes and goes. Ulkona hiosti ja olis tehnyt mieli vaan lojua aurinkotuolissa. Peppu hölskyi juostessa ja unohdin turvaa tuovan vyötärönympärille sidottavan paidan kotiin. Yritin säälittävästi (mutta kekseliäästi, myönnettäköön!) korvata sen lapsen puklurätillä, joka juuri ja juuri ylettyi lantion ympäri. Kumpi pahempaa, hölskyvä peppu trikoissa vai puklurätti vielä liputtamassa, että siihen varmasti kiinnittää huomion?

Lisäksi jouduin lähtemään vaunujen kera ja maisemat vaihtuivat yhtä tiuhaan kuin keskikokoisia panssarivaunuja olisin lykkinyt vastatuulessa. Ihan oikeastikin vastatuuli pieksi koko matkan, mikä vähensi auringonpaahteen hiostavuutta, mutta hikikarpaloiden määrä pysyi vakiona.

Yhden asian juoksusta olen oppinut: joka lenkki ei voi olla paras, runner’s high lenkki. On ihan ok, että välillä (tuon tuostakin, usein) lenkki on juuri ja juuri siedettävä. Kunhan lopussa on kuitenkin tyytyväinen olo siitä, että tuli lähdettyä (se ei ole mikään itsestäänselvyys).

Niin, ja sitten päivän salaatti:
pohjana – kuten lähes aina – baby spinache -lehtiä
siemeniä
avokadoa
yrttejä omasta maasta (tuottaa mahtavaa tyydytystä käyttää oman kukkapenkin yrttejä. Vihdoin!)
sitruunabalsamia kastikkeena
raejuustoa.

päällä pannun kautta (normisti ei olla näin fancyjä):
haricot-papuja
oliiviöljyä, sipulia ja valkosipulia kaveriksi
muutama jämäpala paahdettua maa-artisokkaa
muutama tanko parsaa
reilu ruokalusikallinen valmista ohraa (vähän niinkuin riisiä, mutta vähän terveellisempää)

Tässä meneekin sitten raja, että tän työläämpiä ruokia en (itselleni) tee. Tääkin oli vähän siinä ja siinä, piti oikein paistinpannua käyttää. Hyvää siitä kuitenkin tuli ja jäljellä vielä aineksia ainakin yhteen salaattiin lisää.