Eilinen oli omituinen päivä. Oikeastaan kaikki päivät viime aikoina ovat olleet tosi omituisia aiempaan verrattuna, ehkä eniten siksi, että aiemmin ahdistuessani olen enemmän tai vähemmän vain työntänyt tunteet syrjään ja jatkanut arjen pyörittämistä. Luultavasti puhunut hetken miehen kanssa, saanut lohdutusta, laittanut ystävälle whatsapp-viestin. Mutta en ole vellonut tunteissa sellaisella avoimuudella ja rohkeudella kuin nyt. Syynä ovat varmaan tilanteen kinkkisyys ja se, että asiaa käsittelee anoppilassa appivanhempien ja miehen sisarusten jatkuvan katseen alla.
Oikeastaan olen seurannut omaa henkistä prosessiani välillä kuin sivullisena, uteliaana ja ihmetyksellä.
Eilen oli taas yksi niitä päiviä, kun piti rämpiä kaikki tunnetilat läpi. Aamupäivä ja päivä menivät mukavasti ja tuntui taas hetken siltä, että eiköhän tää tästä. Iltapäivällä pojat olivat väsyneitä ja kärttyisiä hoitopäivän jälkeen ja ajattelin tietysti heti paniikissa, että tää johtuu nyt siitä homeesta. Niinkuin ehkä saattaa johtuakin ja päätän, että maanantaina otan vihdoin asian puheeksi hoitotädin kanssa. Pakkaan väsyneet pojat autoon ja lähden hakemaan miestä töistä. Mies on myös ollut viime päivät oudon väsynyt, tukkoinen ja ärtyisä. Jos sielläkin on hometta? –paniikkinappula pohjaan ja työpaikan pihalla yritän neuroottisesti tiirailla kivijalan tummia jälkiä. Autoon tullessa mies haisee oudolta, mutta ehkä se onkin vain käsienpuhdistusliinojen haju, paitsi että omaakin kurkkua alkaa kuristaa, entä jos kuitenkin on sädesientä? Puren huulta automatkan ajan ja kasvattelen mielessäni kauhuskenaarioita siitä, miten lopulta jäädään vain kaikki tuleen makaamaan ja kohta ollaan pyörätuoleissa hermosairauksien kourissa.
Avaan suuni vasta anoppilassa ja julistan, että me lähdetään poikien kanssa syyslomaksi kaupunkiin vanhempieni luo, ja jos loman aikana oireet häviävät ja sitten taas hoitoon mennessä palaavat, me lähdetään täältä hevon helvettiin ja vähän äkkiä. Ja miehen olisi suotavaa tulla mukana, ellei tahdo ehdoin tahdoin jäädä homehtumaan omaan työpaikkaansa. Olen ilmeisen vakuuttava, sillä yhtäkkiä se onkin mies, joka on koko illan hiljainen ja mietteliäs ja murheellinen.
Olen nukuttamassa lapsia, kun kuulen, että mies alkaa isänsä kanssa riidellä meidän kämpästä ja tästä koko tilanteesta. Mies menettää totaalisesti hermonsa ja sanoo, että turha tänne on jäädä jos joka paikka on homeessa eikä missään pysty olemaan. Anoppi parkuu: ”Niin eli tämä on siis ihan PASKA paikka eikä täällä kannata kenenkään asua tai yrittää olla kun kaikki paikat on homeessa?!” Mies tulee kiukkuisena nukkumaan, itse lähden selittämään tilannetta olohuoneeseen. Olen vähän hiton kyllästynyt siihen, että aikuiset ihmiset pitävät asioita mustavalkoisina kuin teini-ikäiset.
Yritän selittää – samalla itkien jo itsekin täysillä – että eihän tämä paikkana nyt paska ole, vaan tilanne on paskaa. En tiedä ymmärtävätkö he tätä merkittävää eroa, mutta lopulta päädymme juttelemaan aiheesta kolme tuntia. Appiukko yrittää parhaansa mukaan selittää mustaa valkoiseksi: ”No mut jos te ette olis ikinä muuttaneetkaan sinne ensimmäiseen hometaloon..” ”Eihän kaikki home haise” ”Voi haista pahalta mutta eihän se välttämättä ole hometta” jnejne. Yritän selittää sadatta kertaa, että kyse ei nyt olekaan hajuista, vaan oireista. Eroa hän ei tunnu vieläkään ymmärtävän.
Painotan myös, että ymmärrän heidänkin huolensa ja pelkonsa siitä, että me lähdetäänkin täältä yhtäkkiä pois, mutta kuitenkin me ollaan tässä nyt ne ensisijaiset kärsijät. Eikä asetelma voi aina mennä niin, että me selitellään ja lohdutetaan, vaan että kyllä sen nyt oikeasti kuuluisi olla toisinpäin. Suhtautumistapa osoittaa hyvin myös sen, miten pienenä huolena jotkut pitävät sisäilmaongelmia, eivätkä ymmärrä olla huolissaan itse ongelmasta eli meidän terveydestä.
Tulevaisuudessa tulen tekemään töitä ihmisten kanssa, joilla on puutteellinen empatia- ja itsereflektiokyky, ja se tuntuu mielekkäältä ja mielenkiintoiselta – mutta auta armias kun sellaisten ihmisten kanssa pitää yrittää keskustella siviilielämässä. Saan välittömästi ekseeman ja alkavan aivoinfarktin ja mitä vielä. Mikään, siis mikään, ei raivostuta yhtä paljon kuin tunneälyltään vajavaisiksi jääneet aikuiset ihmiset. (Again: töissä en siis kuitenkaan aio kenellekään varsinaisesta raivostua tästä..) Ihmiset jotka kääntävät koko ajan kaiken itseensä, eivät malta kuunnella, holhoavat, sanovat itsestäänselvyyksiä, yrittävät kieltää tunteita ja tapahtumia ja toisen kokemuksia. Ja voi luoja miten yksin sitä saakin olla puolustelemassa itseään ja omia tunteitaan ja kokemuksiaan silloin, kun on ainoa herkistynyt koko porukassa. Ymmärrän toki, että siinä selittää toisille asioita joita ei heille yksinkertaisesti vain ole olemassa, mutta jotenkin luulisi että voisi jo luottaa siihen, että aikuinen ihminen uskoo toista aikuista silloin, kun tämä vilpittömästi kertoo tuntemuksistaan. ”Mutta jos sä kuitenkin vaan kuvittelevat nyt kun on ollut tää muutto ja kaikkea tässä.” Kuvittelisinpa. ”Yritä ajatella positiivisesti nyt.” Ihan kuin en olisi, muuten en varmaan enää olisi tässä vaan olisin joko a) karannut takaisin kaupunkiin tai b) masentuneena sängynpohjalla. Ensin: ”No mutta kun ei tunnu tapahtuvan mitään kun tässä on nyt monta päivää mennyt niin, ettet oo tehny sen asian eteen mitään kun ihan muita juttuja vaan” ja hetken päästä: ”Kyllä sun pitäis nyt vaan hetken rentoutua ja ajatella jotain ihan muuta” Niin eli anteeksi mutta mikä tässä nyt olisi sitten teidän mielestä se hyväksyttävä tapa toimia? Kaupunki-ikävälleni naureskellaan koska mitä vielä, kuka nyt oikeasti muka kaupungista tykkäisi! Koti-ikävääni ei tunnusteta, koska sitä ei tunnisteta. ”No toisaalta enhän mä oo ikinä (!) mihinkään muuttanu muuta kun käyny vuoden armeijassa, niin en mä sitte tiiä millasta se on.” (Huomaa äänetön sivulause: ”..mutta ei se nyt voi oikeasti olla noin paha juttu”). ”Mä en oo hyvä puhumaan enkä puhu, mutta kyllä mä silti haluan että mulle aina puhutaan ja kerrotaan.” Mm-hmm. Näetkö tässä mitään yhteyttä miksei sulle oikein ikinä tulla oma-aloitteisesti puhumaan? ”Älä nyt murehdi.” Vinkki: Älä sano näin kenellekään. Koskaan.
Kaikesta tästä paasauksesta huolimatta keskustelu kuitenkin jollain tapaa puhdisti ilmaa ja nyt ollaan taas samalla sivulla asian suhteen. Vaikka yleensä vedän aika tiukat rajat siihen, että en ole vastuussa omista tekemisistäni muille kuin omalle pikku perheelleni, niin tässä on täytynyt joustaa sen takia, että asustelemme edelleen toisten luona, jolloin on mielestäni reilua käydä yhdessä suunnitelmia läpi. Otamme nyt homekoiran tarkistamaan nykyisen vuokrakämpän ja heitämme pois valtaosan huonekaluista, josko oireilu sillä helpottaisi. Homekoira pitää maksaa itse, mutta se on nyt tässä hetkessä pieni hinta oman mielenterveyden säilyttämisestä. Ja jos tämäkin kämppä osoittautuukin yllättäen homeiseksi, sitten kyllä olen jo tosi lähellä appivanhempieni pelon toteuttamista ja tavaroiden pakkaamista. (Ainiin mutta eihän kohta enää edes ole tavaroita pakattavaksi, hahaa!)
Luojan kiitos voi kerrankin olla varma ja ylpeä siitä, että tässä asiassa mä oon oikeassa. Siksi, että ne on kuitenkin mun tunteita ja kokemuksia, joten tietystikin olen niiden suhteen oikeassa, mutta olen myös hoitanut tilannetta oikein sen perusteella, mitä olen viimeiset kuusi vuotta ihmisen mielenterveydestä opiskellut. Olen vellonut tunteissa, antanut niiden heitellä ympäri ja välillä yli laidan. Olen nauttinut seesteisistä päivistä ja siitä tunteesta, kun vilpittömästi uskon, että kaikki järjestyy parhain päin – kuitenkin koko ajan pitäen taka-alalla mielessä sen, että jo seuraavassa hetkessä jokin pienikin asia voi kääntää fiiliksen ihan päälaelleen. Olen kertonut avoimesti ystäville ja läheisille, joillekin purkanut oikein olan takaa (Kiitos teille! <3). Miehen kanssa ollaan puhuttu, puhuttu ja puhuttu. Olen itkenyt ja ottanut lohdutusta vastaan, ollaan sovittu yhteinen takaraja tälle: jos en vuoden päästä ole oikeasti kotiutunut, voidaan miettiä muita ratkaisuja. Mutta kunhan vain pysytään yhdessä, sama se mitä eteen tulee. Olen pitänyt lapset ulkona tästä kaikesta, he eivät ole edes ihmetelleet miksi yhtäkkiä ollaankin asuttu mummulassa jo yli kuukausi. Esikoinen osaa kertoa, että ”meijän uulen kämpän lattialla oli sumua, nii siks siel ei voinu asuu”. Olen tehnyt mielessäni monia eri toimintasuunnitelmia ja päivittänyt niitä aina tilanteiden mukaan. Olen valjastanut kaikki fiksut älynystyräni tämän asian ratkomiseen. Yleensä ne ovat aina keksineet jotain, mutta tämä tilanne on osoittautunut niin hankalaksi ja monisyiseksi, että olen tuntenut täydellistä avuttomuutta ja toivottomuutta sen edessä. Olen kuunnellut musiikkia lenkillä ja autossa, itkenyt itsesääliä. Itsesääli on vahvin negatiivinen tunne tällä hetkellä, olen nyt oppinut erottamaan sen surusta ja pettymyksestä. Säälin itseäni antaumuksella ja sielu vereslihalla. Säälittää, että miksi juuri minulle, kunnon ihmiselle, piti käydä näin. Miksi en nähny tätä etukäteen ja osannut valita toisin? Olen antanut kaikkien tunteiden tulla ja olla, en ole yhtäkään sysännyt syrjään tai kovinkaan montaa kertaa pidätellyt itkua. Ja jos tästä kaikesta on jotain positiivista sanottava niin se, että vihdoin tiedän, miten puhdistavalta tuntuu, kun uskaltaa päästää kaikki tunteet valloilleen.
