Mieheni isä pyysi eilen anteeksi – mieheni mukaan ensimmäistä kertaa ikinä. Tuli oikeasti hyvä mieli. (Oli myös osoitus siitä, että kanssani ei kannata lähteä sille polulle, että alkaa syyllistää tai tunkea äitejä jonkinlaiseen 50-luvun muottiin. Sydämen asia, jonka puolesta puhun ja väittelen kenen kanssa tahansa.)

Oltiin lasten kanssa viikko vanhempieni luona viettämässä syyslomaa ja muistin taas, millaista olikaan hengittää ilman että tuntuu, kuin joku istuisi keuhkojen päällä. Pari iltaa ennen maallepaluuta olin suoraan sanottuna kauhusta jäykkänä: ajattelin, että minun täytyy pakottaa itseni palaamaan tänne tai muuten en palaa enää ikinä. Kognitiivinen dissonanssi hoitaa tehtävänsä ja lievittää ahdistusta, mutta käytännössä se tarkoittaa sitä, että sisäilmaoireita pitää alkaa vähätellä.

En ole tuntenut tällaista ristiriitaa ikinä: toinen osa minusta huutaa sisäisesti että lähde nyt helvettiin sieltä, terveys on loppujen lopuksi ainut millä on väliä ja toinen osa käskee olla kärsivällinen ja keksiä lisää ratkaisuja. Huonekalut pois, tuuletus, imurointi, lapsille toinen hoitopaikka, odottamista, imurointia. Tammikuussa selviäisi pystynkö jatkamaan työharjoittelua uusissa tiloissa. Aikaikkuna harjoitteluni alkamisen ja mieheni koeajan päättymisen välillä on kymmenen päivää. Mieheni suunnitelma on, että odotetaan tammikuulle ja tehdään päätöksiä tuon kymmenen päivän aikana. Se on ihan hyvä suunnitelma, jos kaikki meneekin hyvin: saan harjoitteluni suoritettua mahtavassa työporukassa ja elämä täällä saattaisi lähteä sittenkin rullaamaan. Toisaalta taas se on surkea suunnitelma, jos en pystykään olemaan töissä ja päättäisimme palata kaupunkiin.

Jos palaisimme jo nyt entinen, sisäilmaltaan hyvä asuntomme olisi vielä tyhjillään ja voisimme mennä takaisin sinne. Mikä jättimäinen kivi vierähtäisikään sydämeltä. Kolmen kuukauden aikana ehtisin ehkä vielä löytää uuden harjoittelupaikan kaupungista (toki kukaan ei pysty takaamaan, että se olisi sisäilmaltaan parempi). Elättelen toiveita, että mies otettaisiin takaisin vanhaan työpaikkaansa, jossa hän oli pidetty ja yksi parhaista. Toisaalta tämä kaikki on jossittelua ja ilman työpaikkoja olisi typerää palata kalliiseen kaupunkiasuntoon.

Sain täältä nyt ajan astmahoitajalle, mutta mietin vain koko ajan sitä, miksi edes suostun lähtemään mukaan tähän rumbaan. En ole tarvinnut lukion (todennäköisesti homeessa) jälkeen astmahoitajaa enkä lääkitystä kuin silloin, jos olen saanut eläimestä allergisen reaktion. Olen pärjännyt ihan hiton hyvin, ollut hyvässä kunnossa ja elänyt normaalisti. Nyt yhtäkkiä olen tilanteessa, jossa panikoin, jos en muista mihin olen jättänyt Ventoline-kiekkoni. Ikävöin niin paljon takaisin entiseen, mutta samalla en tiedä, parantaako entiseen elämään palaaminen enää vai onko pysyvää vahinkoa ehtinyt jo tapahtua. Mitä jos olenkin niin herkistynyt, että vanhat tutut ja turvalliset paikat aiheuttavatkin yhtäkkiä oireita? Se olisi kamalaa.

Asunnosta en osaa vieläkään olla mitään mieltä. Ollaan oltu täällä pari päivää ja ensimmäisenä päivänä silmiä kutisi ja silmäluomia poltteli. Nyt olen ollut täällä yksin koko aamupäivän ja keuhkoihin sattuu etäisesti. Viemme piakkoin hometalossa käyneet huonekalut pois ja haemme lainahuonekalut miehen vanhempien luota tilalle, josko se auttaisi. Viikon päästä saadaan tänne homekoira, mutta joka toinen ajatus on, että onko siihenkään asti järkeä odottaa. En tiedä.