Suunnittelin tätä blogia jo kesällä, kun asuimme vielä kaupungissa. Ajattelin tekeväni tästä sarkastisen huumoriblogin, jossa tutkailen kaupunkilaisen sopeutumisprosessia maaseutuelämään ja maalaisten kummallisia kuriositeetteja. No, hupibloggaus antaa nyt odottaa itseään, koska maalle muuttaminen on osoittautunut farssiksi, jollaista en osannut kuvitellakaan. Jos olisin osannut, en olisi ikimaailmassa tänne lähtenyt.

Aloitetaan alusta:

Tyttö ja poika tapaavat toisensa. Poika on maatilan esikoinen, tyttö kaupunkilaissielu. He käyvät raivoisia taisteluita siitä, kannattaako heidän olla ollenkaan yhdessä, kun tulevaisuuden suunnitelmat ja haaveet ovat toistensa ääripäitä. Lopulta rakkaus voittaa, sovitaan että poika muuttaa tytön opiskeluiden ajaksi kaupunkiin ja sen jälkeen lähdetään maalle. Kaupungissa kuluu nelisen vuotta ja syntyy kaksi suloista poikaa. Kun vihdoin koittaa viimeinen kevät ja kesä kaupungissa, tyttö tekee kovalla kiireellä gradunsa valmiiksi, etsii itselleen työharjoittelupaikan maalta, poikakin saa kuin ihmeen kaupalla työpaikan maalta juuri ennen, kuin sitä ehditään alkaa murehtia. Pojille haetaan hoitopaikkaa, isovanhemmat maalla odottavat malttamattomina. Kesällä nautitaan haikeista viimeisistä hetkistä kaupungissa ja vietetään maailman kauneimmat ja iloisimmat häät, jotka ovat piilomerkitykseltään kuin jäähyväisjuhlat etelälle ja niille rakkaille ihmisille, jotka jäävät sinne. Tavaroita pakatessa haikeus alkaa väistyä uuden innon tieltä. Alkava työharjoittelu ja kauniiksi remontoitu vuokra-omakotitalo odottavat.

Nyt:

Muutosta on kulunut kuusi viikkoa. Kuusi ikuisuudelta tuntunutta viikkoa, joiden aikana tunteet ovat vaihdelleet ilosta ja innostuksesta kaiken alleen peittävään pettymykseen, lamaannukseen ja suruun. Omat tutut huonekalut ovat muuttuneet vihollisiksi, koska ne ehtivät olla kauniiksi remontoidussa talossa viikon, jona aikana niihin ehti tarttua hometta. Ensimmäisen omakotitalon jälkeen käytiin katsomassa toista, ihan uutta. Jo oven avatessa nenään pisti outo kemikaalimainen haju, joka ei kuulu normaalin talon hajurepertuaariin. Talon piti olla ok, jos ”ookoona” pidetään sitä, että homekoira on merkannut talosta kaksi kohtaa ja vielä rakentamattoman yläkerran ikkuna vuotaa ja villoissa on tumma läikkä. Kolmas asunto on luhtitalosta, se on betonia, sen pitäisi olla varma valinta. Siellä haisee vähän ummehtuneelta ja vanhalta tupakalta, jonka haju on pinttynyt muovimattoon. Uskalletaanko luottaa siihen, että täällä ei olisi mitään? Uskalletaan vaan, ei enää jaksaisi norkoilla anoppilan nurkissa. Typeryksissään sinne kannetaan kerralla kaikki tavarat suoraan homeasunnosta, yritetään paikan päällä putsata ja pyykätä ja pestä. Tavaroiden kantamisen jälkeen outo olo palaa: aina kun huoneistoon menee, alkavat silmät tuntua oudoilta ja hengitystkin tavallista raskaammalta. Raskaimmalta tuntuu kuitenkin myöntää itselleen ja muille, että oireilen täälläkin. Taas. Johtuuko se huonekaluista vai asunnosta vai molemmista, ja olemmeko jo saastuttaneet uuden asunnon niin, ettei huonekaluista luopuminenkaan enää auta? Mitä helvettiä tässä nyt tekee?

Ja se ei lopu tähän. Työharjoittelu on laitettu kahden viikon jälkeen jäihin, koska siellä on hometta. Harjoittelun olisi tarkoitus jatkua tammikuussa uusissa tiloissa, mutta oikeasti siihen ei uskalla luottaa, koska mikä olisikaan tässä kauhutarinassa parempi juonenkäänne kuin se, että sielläkin, turvalliseksi tarkoitetussa väistötilassa, olisi hometta?

Kaiken kukkuraksi, kun olen jotenkuten räpiköinyt henkisesti yli näistä pettymyksistä, tulee ensimmäiset sadepäivät ja yhtäkkiä haistan homeen lasten vaatteissa hoitopäivän jälkeen. Iskee pakokauhu, eikö täällä jumalauta ole kukaan turvassa missään?!

Home home home. Sädesieni sanana kuulostaa yhtäaikaa joltain kimaltelevan kauniilta ja kuolettavan pelottavalta. Fyysisesti se tuntuu kipuna rinnassa, ikään kuin joku puristaisi keuhkoputkea kuin märkää rättiä. Se aiheuttaa verenmakuista yskää, silmien kutinaa, kurkun pistelyä ja kamalalta tuntuvaa ”homekrapulaa” viikonloppuna, kun keho yrittää palautua normaalitilaan.

Olen oppinut maaniseksi haistelijaksi. Mihin ikinä täällä menenkin, alan haistella ja miettiä, tuntuuko kurkussa oudolta. Olen oppinut, että yleensä varma merkki hyvästä sisäilmasta on se, että ”unohdan” tarkkailla itseäni ja ilmaa. Sellaisia paikkoja täällä tuntuu olevan hyvin harvakseltaan.

”Kyllä elämään pitää kuulua välillä vähän kurjuuttakin”, yritti anoppi lohduttaa eräänä iltana iltapalapöydässä, kun näki naamastani, että olen taas märissyt. Ymmärrän sellaisen ”erosin juuri miehestä ja nyt opettelen vihdoin tuntemaan itseni kunnolla” -kurjuutta, se voi jollain tapaa jalostaa ja luoda uutta, mutta tällaista kurjuutta en kyllä toivoisi kenellekään. En ymmärrä miten sen pitäisi jalostaa ihmistä, että yhtäkkiä on henkisesti (ja osittain fyysisestikin) täysin koditon ja vailla järkevää suunnitelmaa ja suuntaa. Kun haluaisi vaan laittaa pakin päälle ja palata takaisin turvalliseen, omaan kaupunkikotiin ja miettiä kaiken alusta, mutta sitä ei voikaan noin vaan tehdä, koska työt sitovat tänne ja ylimääräistä rahaa ei paljoakaan ole.

Yksi on ainakin varmaa: en enää ikinä kuuntele sitä ”yhyy kaupungissa on niin paljon pakokaasuja, maalla on sentään raitis ilma” -paskapuhetta. Eipä se raitis ulkoympäristö paljoa lohduta, jos sitä joutuu katselemaan homeisen, yököttävän ja sairastuttavan kodin ikkunoista.

No, jos tästä tilanteesta pitää jotain hyvää löytää niin se, miten varauksettomasti läheiset ja ystävät ovat suhtautuneet ja tarjonneet apua. Se tuntuu kullanarvoiselta silloin, kun oma olo on niin paha, että tekisi hetkellisesti mieli vain lakata olemasta, ettei tarvitsisi murehtia ja mennä kohti jatkuvia pettymyksiä.