Kaadetaan ensin kurat pois. Imettämisestä ei tule ikävä:

– ensimmäisten maitojen nousemisen aiheuttamia edessäni töröttäviä punaisia kivipalloja, joihin sattuu kävely ja hipaisu,

– ekojen viikkojen rintaraateluita,

– vauvelin pään pyörittelystä aiheutuvaa paidalle, housuille, käsille, vauvan vaatteille, vauvan päähän, korvaan, kaulaan maitosuihkun roiskimista,

– hampaiden hallitsemattomuutta,

– sitä ajatusta, että voiko imettää, missä voi imettää, mitä muut ajattelee jos imetän, ks kohta pään pyörittely, koko julkisen (ja sen yhden äidin takia, jonka joku joskus kerran jossain ehkä näki riisuvan koko paidan ja liivit ja juoksentelevan sitten ympäri ravintolaa) keskustelun aiheuttamaa imetysshittiä joka ahdistaa tämänkin naisen joskus nurkkaan. Tai ei nurkkaan, vaan vessaan tai johonkin muuhun kopperoon.

Noin. Se niistä.

Esikoista imetin hiukan päälle vuoden ja kaksi kuukautta, nuorimmaista kohta kymmenen kuukautta. Toivon ja oletan rintamaidon kantavan vielä sinne noin vuoden ikään, jotta ei tarvitsisi opetella välivaiheita korvikkeen kanssa. Sen jälkeen saa mennä omalla painollaan, omasta puolesta ei ole kiirettä lopettaa mutta ei myöskään väkisin jatkaa. M:n kohdallahan imetyksen lopettaminen meni varsin kivuttomasti (siitä enemmän täällä), ja samanlaista sopivaa vaihetta toivoisin tietysti myös J:n kohdalla. Aika näyttää.

Olen kuitenkin viime aikoina huomannut, että meillä ei enää ole pientä vauvelia, joka nuokkuisi rintaa vasten ja olisi muutenkaan viltillä makoileva vauva. Taaperovaihe lähestyy uhkaavan kovaa vauhtia, joten oon ihan ajatuksen kanssa keskittynyt nauttiin vauvajutuista. Kuten esimerkiks imetys itselleni on.

Ihan pieni vauva on niin linnunpoikanen. Imetetyn vauvan hamuaminen näyttää juuri siltä, että vaiston varassa se ruoka jostain siihen avonaiseen suuhun ilmestyy. Ja kun se ilmestyy, niin pikkulintu muuttuukin vahvaksi ja pontevaksi, joka on suusta kiinni rinnassa kuin …iilimato. Ei ihan niin herkkä mielikuva, eh. Mutta jokainen joka on yrittänyt irrottaa vauvaa rinnasta kesken kovimman imun, tietää että onnistuessaan se on melkonen plopsahdus. Mutta sitten kun se iilimato alkaa rauhottua, imee maitoa pitkään ja hartaasti, ynisee onnellisena ja kohta unisena, silmät puoliummessa, toinen käsi ehkä sivelee rinnan tai rintakehän ihoa.. Sillon siinä selän takana ei todellakaan peukalo rullaa puhelinta ja masterchef selviytyjät poirot kardashianit telkkarikin on stopilla. Se on vangitsevaa.

Tai myöhäinen ilta ja perhepedin yöt. On hämärää ja pimeää, saman peiton alla tuntee vauvan hiusten tuoksun. Kohta on pieni lämmin pyjamahaalari iholla kiinni, pienikin suu tietää mitä tehdä ja vaimea maiskutus erottuu hiljaisuudesta. Vauva ehkä pitää tiukasti mun sormesta kiinni, nostaa jalkansa mun vatsaa vasten, mun käsivarteni kaartaa sille pienen pesän ja ollaan siinä omassa sopessa, niin sopivasti. Sillon ei muuta ajattelekaan, kun että kaikki on vaan tässä hetkessä, just näin ja niin hyvin.

Nyt vauva nostaa jalkansa jo reidelle asti, kääntää katsetta ja päätä samalla kun syö, ja lopetettuan kierähtää nopeasti kontilleen, ylös ja kikattaa perään. Optimaalinen imetysasento on mikä tahansa, ote kyllä pitää hyvin harjoitetuilla leuoilla. Vauvamaisuus paistaa kuitenkin vielä, kun päiväuniaika koittaa, silmät uupuu kiinni, alahuuli jää lepäämään paikalleen. Pieni maitonoro juoksee suupielestä, pyyhkäisyn päälle poika maiskuttaa vielä viimeiset, huokaisee päälle ja painaa posken vasten silittäviä sormia.