Aamuhaaste
Mulla on ollut tällä viikolla käynnissä yhden naisen aamuhaaste: herätä aikasin ja nousta ylös. Mun mahtipontinen suunnitelma oli herätä joka aamu kahdeksalta! Varmaan siellä monella jo ihan henki salpautu moisesta kukonlaulun tahdistamisesta, mutta haaste se on pienikin haaste.
Mä oon tässä kirjotuksessa vähän avannut nukkumishistoriaani, mulle ei siis todellakaan oo ollut mitenkään tavanomasta heräillä tarkotuksella aikasin, jos ei oo jotain pakollista juttua miks niin pitäis tehdä. Meillä kun M:kaan ei herää juuri tota kahdeksaa aiemmin, en oo herännyt itekään. Tiedän kyllä, että mun aamuajatukset on vakituisen ”pitkään nukkumisen” takia vähän vääristyneitä, normaalistihan ihmiset on jo töissä esim tollon kaheksalta. Moni on siihen mennessä viettänyt hereillä jo useemman tunnin. Silti, jos ite on joutunut nouseen M:n kanssa seitsemältä, on se ollut aika kammottavaa. Koti on pilkkopimee, verhon raosta on pimeetä, koko maailma on pysähtynyt. Tuntee itsensä ihan hurjaks arjen sankariks ja spesiaalitapaukseks, kun on siihen aikaan hereillä. Tosin ne omankehunrippeet karisee silmäripsistä aika nopsaan pois kun avaa verhot kokonaan, ja huomaa kaduilla kulkevat ihmiset ja autojonot… no muttamutta, oma rytmi siis on vähän mitä on. Nyt mulla on kuitenkin meneillään varsin näppärä tentti per viikko -periodi, joten kun E oli viikon lomalla, piti mun olla se perheen yhteiskunnan pyörittäjä ja käyttää opiskeluaika hyödyks. Aikasin ylös ja hommiin! Aiemmin Rosannan palstalla puhuttiin myös aamuvaikeuksista, ja siellä jaettiin hyviä vinkkejä aamuihin ja niiden sujumiseen. Mullakin oli kuuliaisesti vaatteet ja aamupalat valmiina (nää tais olla mun omia vinkkejä, ilmankos olikin niin toimivia), että aamut rullais. Ja hienosti tää viikko menikin!
Ainakin suurinpiirtein. Katsotaanpas kuitenkin vähän tarkemmin. Ajatus siis oli, että kello soi joka päivä viimeistään kaheksalta, ja sinkoon siitä aamutoimiin ja kirjastoon.
Maanantai. M heräs lohduttomaan itkuun puoli seittemältä. Automaattisesti menin sitä kattoon ja lohdutteleen, mutta muu ei auttanut nukahtamiseen kun syli. Muutaman sänkyynlaskuyrityksen jälkeen otin M:n meidän sänkyyn, ja se nukahti mun mahan päälle. Hetken päästä sain hivutettua sen viereeni, tajuten että mun pitäis nukkua siinä huonossa asennossa ja nousta reilun puolen tunnin päästä. Väsytti! Ratkasu: hivutin herätyksen puhelimesta pois, ja herättiin M:n myötä puoli yheksältä.
Tiistai. Kello soi kaheksalta, ja tadaa, nousin ylös! Heti! Olihan se vähän ankeeta, mutta en tehnyt kuolemaa.
Keskiviikko. E:lla oli aamupäivällä meno, joten en kuitenkaan olis voinut ajoissa lähtee lukeen. Suosiolla laitoin herätyksen siis vasta puoli yheksäks, mutta M tais hoilottaa aamutervehdyksensä siinä vartin yli kaheksan.
Torstai. Luento alko klo 8.30, joten mun piti lähtee kotoo jo kriittiseen kaheksan heräämisaikaan. Pipipipiiiiip siis pirahti kuusi neljäkymmentä, huh sentään. Nousin seittemältä ja käytin huomattavan epäekologisen määrän kuumaa vettä itteni karaistamiseen. Olin jo ihan kohtis hereillä kun astuin ulos, ja sitten mieliala nousikin miljoona pykälää! Ulkona ei nimittäin ollut enää pilkkopimeetä! Kahtena edellisenä torstaina oli, mutta nyt oli vaaleensinistä.
Perjantai. Niin, ei nyt sentään liiotella. Johan mä viikon ahkeroin, tänään oli jo ansaittu vapaa. Heräilin E:n ja M:n aamupuuhiin kait kahdeksan jälkeen, ja ite nousin hiukan yli yhdeksän. Alkaa olla jo aika perus.
Varsinkin torstaiaamun alkava auringonnnousu sai mut pohtiin, josko pitäis ihan aktiivisesti alkaa olla noihin aikoihin pystyssä. Etenkin, kun hiljaset aamut yksin tuo huomattavasti enemmän mielenrauhaa alkavaan päivään, kun aamut riekkuvan lapsen kanssa. (Joojoo, aamuista tulee hurmaavia ilosen lapsen kanssa, kyllä lapsen hymy piristää väsyneimmänkin mielen, eihän sitä voi olla ärtynyt kun vauva kihertää, jaadijaa, on se söpö mut tosi söpö myös sillon kun se nukkuu.) Oon vähän välivaiheessa, en tiedä voiko ihanammin aamu enää alkaa, vai pahimpiako on aamut. Ehkä molempia?