Toisia päiviä ja toisia päiviä
Miten voikin niin nopeasti unohtaa toisen päivän, kun on toinen päivä?
Vauva on viisi viikkoa. Esikoinen on lähes kolme vuotta. Siinäpä se tiivistettynä.
Bloggausaiheita olisi vaikka kuinka, johonkin ne pitäis laittaa ylös. Yleensä en ehdi, ja jos ehdin, en osaa kirjoittaa. Kaikki on päässä yhdessä isossa kasassa, enkä tiedä mihin toinen juttu loppuu ja miten toinen alkaa. Vähän niinkuin kaikki muutkin mun ajatukset tällä hetkellä.
Vauva on viisi viikkoa, esikoinen kolme vuotta. Joku sanoi (ehkä myös minä), että tää on rauhallinen ikäero. Voi teitä sanojia.
On päiviä, jolloin elämme idyllissä. Aamulla pesen ja puen lapset ja itseni. Kaikki saavat vatsansa täyteen kahvia ja maitoja, voileipiä ja muroja. Leikitään, nukahdetaan, touhuillaan, luen päivän lehden, jutellaan. Iltapäivän auringossa vauva nukkuu vaunuissaan, tyttö läträä vesisaavilla, minä selailen lehtiä ja hörpin kahvia. Jutustellaan ja naureskellaan, aurinko paistelee puiden takaa, välillä haetaan lisää mehua ja mansikoita. Töistä palaava mies ilmestyy aurinkoiselle takaovelle.
On ollut jopa iltoja (juuri ja juuri monikossa), jolloin oon yksin ollessani saanut syötettyä iltapalat ja puettua pyjamat aivan moitteetta, ja rauhalliset nukutukset tapahtuu ihan ilman huutoja. Ehkä kahdessa tunnissa, mutta kuitenkin. Enkä voi ymmärtää, miten paljon lapsiaan voi rakastaa. Enkä voi ymmärtää, miksi ihmeessä oon toisena päivänä ollut niin hermostunut – ja päätän taas, etten enää ole…
Kunnes tulee toinen päivä. Jompikumpi lapsista herää omaa huutamiseensa, eikä se huuto laannu. Pienempi tartuttaa huudon isompaankin, isompi purkaa kiukkuaan paiskomalla tavaroitaan ja tempoilemalla. Aamupalaksi räävitään jotain, ehkä, paitsi jos kaikki on hyi ja muuta ei saa. Kahviakin olisi keittimen pohjalla mutta millähän raajalla sitä sieltä ottais. Vauva ei saa nukuttua, koska tyttö huutaa vieressä. Parhaassa tapauksessa nipistelee mua ja repii poikaa vaatteista. Iltapäivällä tyttö saa syödäkseen jotain mitä kaapista löytyy, itselleni muistan napata keksin. Imetän vauvaa ja pidän toisella kädellä paikallaan leikki-ikäistä, jonka mielestä olis hauska leikki seistä keittiön pöydällä tuuppimassa maljakoita. Kun mies tulee töistä, hän huokaisee jo ovella nähdessään kiukkuiset naisensa. Vähintään joku itkee nukkumaanmenosta, iltamyöhällä lasten sammuttua katotaan uutiset nauhalta ja murahdetaan hyvät yöt. Yksin ollessani itkee monesti kaikki kolme.
Tuolloin mietin, mistä tämä kaikki paskamaisuus ilmestyi elämääni. Oikeastiko näiden lasten kanssa nyt sitten ollaan päivästä toiseen tappelemassa. Joskus toivon, että edes toinen lapsista valvottaisi tai olisi kipeä, jotta saisin jonkun oikean syyn siihen, ettei pinna kestä. Mutta masentuneena mietin, etten näemmä jaksa pyörittää edes ihan tavallisia päiviä toistensa perään. Miksen mä jaksa, munhan piti olla hyvä tässä? Miks kaikilla muilla on kuuliaiset esikoiset ja muutenkin niiden arki menee hienosti, mitä me on tehty niin väärin. Ja mun pitäis helvetti sentään olla jossain onnellisessa vauvakuplassa ja lillua eteenpäin happy familyna, ei roikkua hermoromahduksen partaalla ja suunnilleen muistella, että on täällä jossain se vauvakin.
Ja sitten tulee taas se toinen päivä. Jolloin olen onnellinen juuri tässä ja näin, mietin miten hyvin ja hienosti meillä onkaan, taputan itseäni selkään ja puristan lapset rintaa vasten.
Vauva on viisi viikkoa, esikoinen kohta kolme. Elän totta todella hetken kerrallaan juuri nyt ja tässä. Ja ehkä, ehkä ihan yhtäkkiä huomaan, että arki on edes vähän tasaantunut ja päivät ei oo aina satasella jokotai.