Toisia päiviä ja toisia päiviä

Miten voikin niin nopeasti unohtaa toisen päivän, kun on toinen päivä?

Vauva on viisi viikkoa. Esikoinen on lähes kolme vuotta. Siinäpä se tiivistettynä.

Bloggausaiheita olisi vaikka kuinka, johonkin ne pitäis laittaa ylös. Yleensä en ehdi, ja jos ehdin, en osaa kirjoittaa. Kaikki on päässä yhdessä isossa kasassa, enkä tiedä mihin toinen juttu loppuu ja miten toinen alkaa. Vähän niinkuin kaikki muutkin mun ajatukset tällä hetkellä.

Vauva on viisi viikkoa, esikoinen kolme vuotta. Joku sanoi (ehkä myös minä), että tää on rauhallinen ikäero. Voi teitä sanojia.

On päiviä, jolloin elämme idyllissä. Aamulla pesen ja puen lapset ja itseni. Kaikki saavat vatsansa täyteen kahvia ja maitoja, voileipiä ja muroja. Leikitään, nukahdetaan, touhuillaan, luen päivän lehden, jutellaan. Iltapäivän auringossa vauva nukkuu vaunuissaan, tyttö läträä vesisaavilla, minä selailen lehtiä ja hörpin kahvia. Jutustellaan ja naureskellaan, aurinko paistelee puiden takaa, välillä haetaan lisää mehua ja mansikoita. Töistä palaava mies ilmestyy aurinkoiselle takaovelle.

On ollut jopa iltoja (juuri ja juuri monikossa), jolloin oon yksin ollessani saanut syötettyä iltapalat ja puettua pyjamat aivan moitteetta, ja rauhalliset nukutukset tapahtuu ihan ilman huutoja. Ehkä kahdessa tunnissa, mutta kuitenkin. Enkä voi ymmärtää, miten paljon lapsiaan voi rakastaa. Enkä voi ymmärtää, miksi ihmeessä oon toisena päivänä ollut niin hermostunut – ja päätän taas, etten enää ole…

Kunnes tulee toinen päivä. Jompikumpi lapsista herää omaa huutamiseensa, eikä se huuto laannu. Pienempi tartuttaa huudon isompaankin, isompi purkaa kiukkuaan paiskomalla tavaroitaan ja tempoilemalla. Aamupalaksi räävitään jotain, ehkä, paitsi jos kaikki on hyi ja muuta ei saa. Kahviakin olisi keittimen pohjalla mutta millähän raajalla sitä sieltä ottais. Vauva ei saa nukuttua, koska tyttö huutaa vieressä. Parhaassa tapauksessa nipistelee mua ja repii poikaa vaatteista. Iltapäivällä tyttö saa syödäkseen jotain mitä kaapista löytyy, itselleni muistan napata keksin. Imetän vauvaa ja pidän toisella kädellä paikallaan leikki-ikäistä, jonka mielestä olis hauska leikki seistä keittiön pöydällä tuuppimassa maljakoita. Kun mies tulee töistä, hän huokaisee jo ovella nähdessään kiukkuiset naisensa. Vähintään joku itkee nukkumaanmenosta, iltamyöhällä lasten sammuttua katotaan uutiset nauhalta ja murahdetaan hyvät yöt. Yksin ollessani itkee monesti kaikki kolme.

Tuolloin mietin, mistä tämä kaikki paskamaisuus ilmestyi elämääni. Oikeastiko näiden lasten kanssa nyt sitten ollaan päivästä toiseen tappelemassa. Joskus toivon, että edes toinen lapsista valvottaisi tai olisi kipeä, jotta saisin jonkun oikean syyn siihen, ettei pinna kestä. Mutta masentuneena mietin, etten näemmä jaksa pyörittää edes ihan tavallisia päiviä toistensa perään. Miksen mä jaksa, munhan piti olla hyvä tässä? Miks kaikilla muilla on kuuliaiset esikoiset ja muutenkin niiden arki menee hienosti, mitä me on tehty niin väärin. Ja mun pitäis helvetti sentään olla jossain onnellisessa vauvakuplassa ja lillua eteenpäin happy familyna, ei roikkua hermoromahduksen partaalla ja suunnilleen muistella, että on täällä jossain se vauvakin.

Ja sitten tulee taas se toinen päivä. Jolloin olen onnellinen juuri tässä ja näin, mietin miten hyvin ja hienosti meillä onkaan, taputan itseäni selkään ja puristan lapset rintaa vasten.

Vauva on viisi viikkoa, esikoinen kohta kolme. Elän totta todella hetken kerrallaan juuri nyt ja tässä. Ja ehkä, ehkä ihan yhtäkkiä huomaan, että arki on edes vähän tasaantunut ja päivät ei oo aina satasella jokotai.

Kommentit (12)
  1. Naapurissa on nelivuotias ja imetyksessä oleva vauva. Äidin naamalla ei paljon hymyä ole näkynyt koko kesänä. Melkein hävettää, kun itellä ei ole muita ongelmia kuin avioero, selvästi paljon pienempi ongelma kuin monilapsisen perheen pyörittäminen! Siis ihan oikeasti. En tajua, miten äidit kautta maailman kestää sen, että heidän kaikki omat perustarpeensa unesta kunnon ruokaan jäävät tyydyttämättä vuosikausiksi. Mutta kai se on sen arvoista. On se! Tsemppiä ja halia. Muutaman vuoden päästä ja loppuelämän oot taatusti ikionnellinen, että jaksoit. Ja mies toivottavasti älyää olla ikuisesti kiitollinen naisruumiin ja -mielen uhraamisesta äitiyden alttarille. (Huom. meikäläinen on näköjään jo hienosti omaksunut marttyyrisanaston! Selvästi mun oli jo aikakin lopettaa se iki-ihana ydinperhe-elämä.)

    1. Onneks kuitenkin on sen puolesta oikeesti hyvin, että nää lapset nukkuu yleensä varsin mainiosti eikä sairastele. Tai siis toivottavasti pienemmänkin osalta on jatkossa näin… en oo ilonen siitä että jollakulla muulla menee huonommin, mut lohduttautun kuitenkin sillä että noiden osalta vois itellä mennä paljon vaikeamminkin. Mut muuten oon kyllä vähän huolestunut etenkin siitä, että jos M:sta tulee sellanen kun mää olin… en tiedä miten jaksaisin niin raivostuttavan kakaran kanssa! Tarviikin ehkä jakaa parit ylistyslaulut muille.

      1. No Mapu on kyllä vähän sun henkinen jo nyt, siis mitä mä muistan susta pienenä! Hymyilevä ainakin. Mutta ehkä esikoisasema vaikuttaa silleen, että ainakaan siitä ei tuu kapinoiva pikkusisko… 😉 Meillä kyllä huomaa geenien vaikutuksen: mä olin totinen jäärä, S on totinen jäärä. 😀

  2. No niinpä. Ja kun mä en yleensä edes ajattele, että mä olisin ainoa äiti joka ikinä hermostuu ja ehkä vähän rumastikin huutaa, tai että kaikkien muiden lapset oikeesti olis aina herranterttuja ja yhteiselo auvoisaa. Mut silti just niillä huonoilla hetkillä miettii, että MÄ EN KOSKAAN ja KAIKKI MUUT AINA. Pöh.

    PS miks mä syön ihan hiton paljon suklaata enkä ruokaa??

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *