”Kyllä se varmaan hyvin menee” – ensikatsaus

Laita lähti. Pinnasängystä siis, kuten aiemmin pohdiskelin. Jännittävää! Ensipaniikki meni onneks jo ohi, mutta jännittävää silti.

Ajatus oli, että laitetaan M ihan normaalisti nukkuun, ehkä se ei edes huomaa muutosta ja kaikki menee hienosti.

Tosiasia oli, että laitettiin M ihan normaalisti nukkuun, se huomas muutoksen eikä mennyt hienosti.

Noh, iltarutiineja ehkä hiukan häiritsi se sängynlaidan irrottaminen, sängynpohjan romahtaminen ja pari ärähdystä (sängylle). Muuten siis ei tehty jutusta mitään numeroo. Tehtiin kuten ennenkin, eli pesujen jälkeen iltalaulu, halaukset ja sänkyyn. Tähän asti M on jäänyt heti sänkyynsä ja alkanut piakkoin nukkuun, nyt tuli rimpuilua jo sänkyyn laittaessa. Tyttö huusi kun syötävä ja juoksi perään aina, kun lähdin huoneesta. Epäilen, että avara näkymä huoneeseen ja se avoimuus jotenkin pelotti häntä, kun tuntui olevan niin hätääntynyt. Olin kuitenkin päättänyt, että en jää varsinaisesti nukuttaan tyttöö, koska ei olla enää muutenkaan niin tehty, ja nukahtaminen on tuntunut olevan helpompaa yksin kun jonkun ”häiritessä”. Itkuhuudosta johtuen tehtiin muutaman kerran kuitenkin niin, että käytiin molemmat halailemassa M:aa ja juteltiin hetki. Pari kertaa näin, sen jälkeen joka kerta M:n tullessa pois sängystä ja huoneesta vein vaan takasin, suukotin ja sanoin hyvää yötä. Sitten lähdin huoneesta. Tätä jatkoin muutaman(kymmentä) kertaa, sen jälkeen jatkoin pelkästään viemällä takasin sänkyyn. Lopulta hän jäi sinne (kuvakirjan kanssa tosin) ja nukahti. Hieman turhauttavalta tuntu aluks, mutta lopulta aikaa ekasta sänkyynlaitosta vikaan meni 25 minuuttia, joten melko kohtuullista. Tai tietysti aika pitkään verrattuna aiempaan puoleen minuuttiin, mutta parempi kauhukokemusten pariin tuntiin nähden.

Yö meni hyvin, lapsi pysy mun tietääkseni sängyssä eikä edes tippunut. Tai ainakaan ei huutanut. Aamulla M sitten heräskin jo klo 6.30 isänsä töihinlähtökolisteluun, ja vaikka muuten hän on kai nukahtanut uudestaan, nyt tie vapauteen houkutti enemmän. Onneks juoksi kuitenkin suoraan meidän huoneeseen, ”no hei!”. Hei vaan hei…

Päiväuniltakin M tais nousta heti ekaan havahdukseen jo puolentoista tunnin jälkeen, ja sen huomas sitten sitä seuraavasta puolen tunnin väsymysraivarista. Tällasia semihyviä ja -huonoja kokemuksia.

Jatkamme eteenpäin!