Nyt kahden kanssa
Loppuraskauden aikana juteltiin äidin kanssa jotakin sellaista, että kuka on minkäkin ikäinen. Onko se ”keski-ikä” nelikymppisenä vai kuuskymppisenä, onko kakskymppinen vielä ihan nuori, vai olisko se nuori aikuinen vai kohta jo aikuinen. Pohdiskelin, että voishan munkin jo kolmekymppisenä sanoa olevan keski-ikäinen, vaikken ihan siihen kliseiseen permanentattuun tätipönötykseen asetukaan. Vai ehkä mä olisin nyt vaan aikuinen, en painokkaasti nuori sellainen ehkä, mut ihan perusaikuinen. ”Niin, kai sä nyt oot, kohta jo kahden lapsen äiti”, äitini totes huolettomasti. Jäin tuijottaan keittiön seinää ja hetken päästä muistin taas hengittää. Kahden lapsen äiti! Vastahan mä alan tottua tohon ensimmäiseen enkä enää tunne itseäni ihan huijariks todetessani olevani äiti. Ja kohta vielä kahdelle. Nyt olen.
Täällä Lilyssä on muitakin samassa tilanteessa olevia. Rosanna kirjoitti juuri varsin tuttuja ajatuksia, otsikkokin oli vieläpä sama millä tämä oma, ajan puutteessa julkaisematta jäänyt luonnokseni on kulkenut. Iksukin elää taas uudelleen ekoja kertoja vauvajuttujen kanssa. Kaikilla niin samanlaista ja silti ihan erilaista. Kaikilla omaa ainutlaatuista, kaikilla yhteiset kokemukset.
Välillä tuntuu, että toisen lapsen kohdalla on aivan yhtä pihalla kun ensimmäisenkin. Kuinka usein on normaalia syödä? Mitä pitää pukea vaunuihin, kun paistaa aurinko mutta on kova tuuli? Siis mikä tää napajuttu on? Toisen lapsen kohdalla oon myös yllättänyt itseni pohtimasta juttuja, joille lunkina esikoisen äitinä enemmänkin huokailin ja hymyilin todeten lähinnä, että herää ny. Tuleeko vauvalle hylkäämisen kokemuksia, jos oon kiinni esikoisessa enkä ehdi vastata itkuun puolen minuutin sisällä? Saako se tarpeeksi läheisyyttä ja helliä katseita, kun en makoilekaan tuntikausia vieressä silittelemässä ja kuiskimassa? Ja mikä pahinta, oonko täysin huono/laiska/välinpitämätön, jos mun poissaollessa mies antaakin vauvalle korviketta eikä pumpattua maitoa? Oikeastiko vetoan täysimetyksen kustannuksella sellaiseen pikkuasiaan, että ”se pumppu on niin huono ja maidon pakkailu ja sulattaminen tylsää”? Loppuuko maito sitten ihan yhtäkkiä? Miten mulla on ikinä aikaa itelle? Miks mä haluan aikaa itelle kun mulla on kaks ihanaa lasta? Tähänkö mä nyt lähden?
Mun ei tarvinnut olla kahden lapsen äiti kahtakaan viikkoo, kun jo elän ääripäitä. Istun molemmat lapset kainalossa ja toivon ajan pysähtyvän. Nuokun yöllä sängyn reunalla pää pinnasängyn reunaa vasten ja mietin, että tätäkö tää olikin. Pidän vauvaa olkapäällä, kuuntelen tuhinaa ja painan oman poskeni pikkuruista, silkkiäkin pehmeämpää poskea vasten ja toisella kädellä pyyhin kyyneleitä miettiessäni, miten ihana ja korvaamaton tämä vauva on. Kuuntelen kun pienempi huutaa täysillä makuuhuoneessa ja isompi olohuoneessa ja ajattelen, että kyllä yhden kanssa oli helppoa. Silitän nukahtamaisillaan olevan tytön jalkoja illalla sängyssä ja sydäntä korventaa, kun rakastan häntä niin paljon. Yritän ymmärtää, että rakkaus lisääntyy mutta aika ei, ja mun täytyy oppia olemaan molemmille. Yhtä aikaa ja eri aikaa.
On mennyt jo kaksi viikkoa. Vasta kaksi viikkoa. Haluan tuntea jokaisen päivän, koska kohta on taas jo seuraava. Ja kaksi rakasta lasta on taas vähän vanhempia.