Oletko nähnyt kuolleen ihmisen?

”Kuoleekohan toi nyt?”

Oisko tulta? -blogin Hemuli kirjoitti kokemuksistaan sairaalateologiharjoittelijana ja kohtaamisista kuolemisen kanssa. Luin kirjotusta hengästyneenä, vähän ahdistuneenakin. Kuolema, kuoleva, hui.

Nykyihminen on vieraantunut kuolemasta, sanotaan. Itse ainakin olen. Tai ei kai kuolemasta, harva tosiasiassa kuvittelee olevansa kuolematon tai ei ymmärrä ihmisten kuolevan. Mutta kuolevasta ihmisestä varmaankin. En tiedä olisiko parempi että perheiden isovanhemmat kupsahtavat pirtin nurkkaan, tuskin vanhojen tarinoiden luonnollisuus niin kovin kaunista ja helppoa oikeasti on ollut. Ehkä sen kuolevan – tai kuolleen – ihmisen ei kuitenkaan tarvisi tai pitäisi olla niin pelottava.

Onko kuollut ihminen pelottava? Mun mielestä on. En osaa sanoa miksi. En oo koskaan nähnyt kuollutta. Jossain telkkariohjelmassa nostettiin veteen hukkunutta miestä lakanaan käärien, lötköt ja sinertävät jalat vilahti ruudun kulmassa. Mua kylmäs jo se, siinä oli oikeasti joku. Oli ollut joku. En tiedä mitä siinä pelkäsin. Itseäni vai toista, kenen elämän loppumista ja sen seurauksia pelkään. Pelkäänkö surua ja suremista?

Yks mun isoimpia ahdistuksia tulee siitä, menisinkö katsomaan kuollutta läheistä. Kuinka kamalaa olis nähdä rakas ihminen niin, ettei se kuitenkaan ole siinä? Elottomana, nukkemaisena, tyhjänä, samanlaisena, tuttuna, poissa, ihan lähellä. Onko se liian surullista? Entä jos en menisikään, edes viimeisen kerran? Menisitkö sinä?

Läheisestä suvusta ja tuttavapiiristä on kyllä kuollut ihmisiä, asia ei ole vieras. Heidän kuolemansa oon kuitenkin kohdannut hautajaisissa ja surutyönä. Ikään kuin levollisena, ikään kuin se kuuluu tehdä. Entä jos on kuoleman aikaan paikalla? Entä jos kuoleva ei oo edes tuttu?

Opiskellessani sairaan-/terveydenhoitajaksi tein sairaalaharjoittelua ns kroonikko-osastoilla. Eräästä hyvin pitkäaikaissairaasta, monisairaasta, odotettiin ja tiedettiin ettei hän lähde kotiin. Tänne se kuolee, varmaan johonkin ”niihin kohtauksiin”. Kerran seisoin hoitajan kanssa pesemässä potilasta vuoteeseen, kun tämä ”kohtaus” tuli. Paikalle ryntäsi lisää hoitajia, minä vetäydyin seinän viereen. Joku huusi mua hakemaan lääkettä, ruiskua, tuijotin, mitä. Juoksin kansliaan enkä muistanut mitä piti hakea. Joku toinen onneksi tiesi, juoksimme takaisin. Muut teki, minä seisoin. ”Kuoleekohan toi nyt?” Nojasin seinään, rintaa ahdisti, silmissä tykytti kyyneleet. Mikä itketti, mikä kauhistutti? Se, että vieras ihminen kuolee? Se, että vieraan ihmisen vieraat läheiset suree? Se, että mä joudun näkemään sen? En joutunut, ei kuollut. Menin vessaan itkemään.

Toivon, että jos joskus olen muussa kriisitilanteessan, pystyn oikeasti toimimaan. Enkä itke. Ainakaan omaa pelkoani.

Toisessa harjoittelussa vastaavankaltaisella osastolla hoitajat puhuivat, että kuolema tuntuu tulevan ryppäissä. Nyt oli ollut jo pidempään rauhallista. Oma harjoitteluni loppui aikanaan, myöhemmin huomasin lehti-ilmoituksista, että lähdettyäni oli kahden viikon sisään kuollut neljä potilasta. Jälleen en tiedä, olisiko ollut parempi vai huonompi jos olisin ollut paikalla. Parempi? Että kovettuisin? Karaistuisin? Vai pehmenisin, ymmärtäisin?

Nykyihminen.

Kommentit (14)
  1. Olen. Rakas anoppi kuoli ja mentiin samantien katsomaan takaisin huoneeseen. Oltiin oltu vieressä jo kaksi yötä ja nähty kuinka elämä vain hiipui pois. Kuolemassa tai niissä kasvoissa heti sen jälkeen ei ollut pätkääkään levollisuutta tai kauneutta enkä ole voinut unohtaa vaikka haluaisin. Kävimme myöhemmin uudelleen katsomassa avatussa arkussa lepäävää anoppia, se hetki oli huomattavasti mukavampi. Vaikkei kyllä rauhoittanut tai lohduttanut.

  2. Minä oon nähnyt lapsena muutamia sukulaisia kuolleena, tapana oli käydä katsomassa arkussa ennen hautajaisten alkua. Toki vanhemmat antoivat itse päättää haluaako käydä katsomassa mutta toisaalta rohkaisevat siihen osoittaakseen ettei kuollutta tarvitse pelätä. Viime joulunaikaan minulle läheinen mummo kuoli ja olin yhdessä muutaman lähisukulaisen kanssa saattamassa rajan yli. Se oli ensimmäinen kerta kun näin ihmisen kuolevan ja kokemus oli äärimmäisen kaunis. Toki siitä puuttui kuoleman yllättävyys, kuolema saapui odotetusti ja mummun osalta jo kaivatusti. Paljon olen pohtinutkin sen jälkeen kuinka tilanteen kestäisi jos kyseessä olisi oma vanhempi, ystävä tai se pahin vaihtoehto jota ei tahdo edes ääneen ajatella, oma lapsi.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *