Kaipaisin välillä hyviäkin perusteluita – eli se kotihoidontuki

Tuskinpa löytyy lukijoista ketään, joka ei olis kuullut viimeaikasista rakenneuudistuksista ja -ehdotuksista (jos et ole, avaa edes kerran sanomalehti tai telkkari uutisten aikaan, ja kyllä sieltä iltalehdestäkin osviittaa löytyy). Paljolti framilla tuntuu olevan kotihoidontuen uudistus. Kyllä tuntuu olevan pyhä lehmä tämä kolmesataaeuronen ja sen saaminen.

Yllättäen, jokaisessa vaihtoehdossa on sekä hyviä että huonoja puolia. Harvoinpa löytyy tilannetta, jossa edes suurin osa ihmisistä olis samaa mieltä etujen oikeellisuudesta. Niin on nytkin, eikä siinä mitään. Mua vaan kiinnostais kuulla laaja-alasia, kunnolla mietittyjä perusteluita puoleen ja toiseen. Jotain, joka koskee asiaa muutenkin kun just siihen oman perheen tilanteeseen peilattuna (vaatii tietysti sen, että pystyy yleensäkin näkeen maailman muutenkin kun vaan omasta näkökulmastaan). Äsken lueskelin adressi.comista muutoksen epäämistä ja kommenttiketjua, ja suurimmat perustelut nykyiselle kotihoidontukisysteemille tuntuu olevan:

1) kotihoito on lapselle parasta AINA.

2) ”meidän mies ei ainakaan suostu jäämään kotiin lasten kanssa”.

3) miehellä on (aina) huomattavasti parempi palkka.

+ 4) ”mites me joilla on pätkätyö/työttömyys/opiskelu/yrittäjä/omaishoitaja/vanhempainvapaa/lomautus/yksinhuoltaja/jokumuu”

Pluskohta on mun mielestä ehkä ainoo, jolla voi perustella kotihoidontuen kohdentamattomuutta. Tilanteita tosiaan on tosi erilaisia. Toisaalta, ihan niitä perusperheitäkin on paljon, ehkä enemmänkin.

Ykköskohta, mjoo. Ei varmaan kannata edes alkaa. Enkä alakaan, se ei varsinaisesti kun edes liity kotihoidontuen jakamiseen. Paitsi kun siihen liitetään kakkos- ja myöhemmin kolmoskohta, että jos äiti ei saa olla kotona niin sit kukaan ei oo. Kun ei mies halua. Ties mistä syistä. Tietenkään kaikki äiditkään ei halua, en siis kuvittele että hoitovapaan käyttämättä jättäminen indikois huonoo vanhemmuutta, mutta erikoiselta tuntuu, jos vaan muutama prosentti iseistä haluaa. Enemmän tuntuu siltä, että sellasta tilannetta ei tulla edes ajatelleeks. Ja kuinka kamalaa se sitten on, jos molemmat joutuukin oleen vuoden kotona lasten kanssa? (Facebookista bongasin kaverin tykkäämän keskusteluketjun kautta kommentin, jossa kirjoitettiin kuinka ”–en näe mielekkäänä sitä, että jompikumpi vanhemmista pakotetaan johonkin rooliin, jota hän ei ehkä halua.”, tarkottaen isän jäämistä kotiin. Tähän Kaarina Hazard oli varsin osuvasti kommentoinut terävän takaisin: ”[Nimelle], isä pakotetaan tässä rooliin ”isä”. Jos hän ei halua olla isä, ei hänen tietenkään tarvitse isäksi ryhtyä ja sittenhän tämä asia ei koske häntä.” Niinpä.) Niin miestä kun naistakaan ei olla pakottamassa vuosikausiks kotivanhemman rooliin, mutta jos kotihoito on ehdoton, olis kiva että ne molemmat vanhemmat hoitais sen. Ja ennen kun taas mietitään, että ”no ei meillä toi”, niin en mietikään tässä just teidän perhettä vaan koko yhteiskuntaa. Lieneekö oikeesti sattumaa, että naiset käyttää suurimman osan hoitovapaista koska niillä on pienempi palkka, työelämän poissaolojen takia palkkakehitys ei seuraa miestä, jollon naisen on taas osuvampaa jäädä kotiin kun on se pienempi palkka. Tuskinpa ne palkat tolla systeemillä nousuun lähtee. Jakoa siis, pliis.

Suhteet Oma elämä Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta

Mä en tiedä mitään

Oon viime aikoina luonnollisesti miettinyt paljon äitiyttä, äitinä olemista, lapsen kasvatusta, arkea ja kaikenlaista mikä vauvan ja sittemmin lapsen kanssa elämiseen liittyy. ”Vuosi äitinä” -kirjotus vielä muhii, mutta yks yleinen asia mulla on ollut mielen päällä jo pidemmän aikaa. Se, millasta ”oikeen äitiyden” oletetaan olevan. Melkeinpä, kuka on vähän enemmän äiti kun joku toinen. En tarkota niinkään tekoja, en mitään ”olet hyvä äiti vaikka et imetä” -lausahduksia, vaan sitä, kuinka oikealla äidillä on rankkaa. Ja mulle on käynyt vähän niin, että mä en oo tainnut sitä kunnon äitiyttä kokeekaan. Ilmeisesti en tiedä, mitä äitiys oikeesti on.

Sen huomas jo raskausaikana. ”Ai, sulla menee kivasti, ei kolota, ei satu, elät ihan normaalia elämää. Ethän sä sitten edes tiedäkään, mitä on olla oikeesti raskaana.” Ihan näillä sanoilla sitä ei toki sanottu, mutta ajatuksen kyllä aistin. Kuuluisilta nettipalstoilta toki luinkin. Toista lasta odottavilta kuulin, miten ensimmäinen raskaus meni sujuvasti mutta nyt on kaikenlaista kremppaa, ”nyt mä vasta tajuan mitä on oikeesti olla raskaana”. Vauva-ajastakaan mä parka en tiedä juuri mitään, kun kaikki meni hyvin. ”Ai, vauva nukkuu pitkiä unia, syökin hyvin, on hyväntuulinen, ai sä saat itekin levätä, päivät menee mukavasti, sun ei sitten onneks tarvi kokee sitä kunnon vauva-arkee”. Ja jälleen ne rauhallisen esikoisen jälkeen ”hankalamman” (eli itkusemman, ruokahaluttomamman, takertuvaisemman tai minkä vaan olevinaan rasitteen omaavan) lapsen saaneet totee, että ”enhän mä ilman tätä toista lasta olis ees tiennyt mitä on oikee vauvaelämä”.

Jaahas, että mitä että. Eikö ”oikeen” tilalla pitäis todeta ”toisenlainen”? Vai oikeako vauva-arki ja äitiys on siis raastavaa, hankalaa ja väsynyttä, ja sujuva ja miellyttävä elo on jotain, öö, vähemmän aitoa, oikeaa ja kunnollista? Että on meillä tässä vauva jonka kanssa eletään arkea, mutta ei sitä kunnon vauva-arkea kuitenkaan. Olin raskaanakin, mutta en sillain kunnollisen vaivalloisesti. Itse kun olin luullut, että elämät on erilaisia eikä niiden todellisuus siitä vaihtele. Tässäkin aiheessa näkynee ihmisillä yleisestikin oleva mielikuva ”oikeasta elämästä”. Eli kurjasta, hankalasta ja vaikeesta. Pumpulista puhumattakaan hyvin ja onnellisesti sujunut elämä ei oo ihan niin aitoo kun joidenkin muiden. ”Ei tiedä oikeesta elämästä mitään”, kukapa ei olis tilanteessa tai toisessa sitä kuullut. Harmillista, jos negatiiviset asiat ja kokemukset koetaan todellisemmaks kun positiiviset. Ehkä vankka luterilaisuuskin tuo osansa, kärsimällä sen kirkkaamman kruunun saat. Vaikka ei marttyyriks ryhtyiskään, vaikeuksilla on aina sijansa ja ne on tuovinaan sen vahvimman voiman ja tunteen todesta.

Toivois, ettei elämän oikeellisuutta arvostettais sen hankaluuden mukaan.

En tiedä, en sinänsä koe että helpon vauvan kanssa eloa väheksyttäis tai pidettäis huonompana, mutta jollain tavalla se menee kuitenkin siihen vallottavan ärsyttävään ”tiedät/tietäisit sitten, kun…” -kategoriaan. Saapa nähdä, että jos lapsia tulee lisää ja edessä on rankempaa eloa, koenko sitten tietäväni jotain enemmän vauvatodellisuudesta. Tuskin, oletettavasti pidän sitä vaan, niin, erilaisena. Siihen asti oon tyytyväinen tähän elämään, jota pidän yhtä oikeena vauvaelämänä kun muitakin. Toisenlaisena kun ehkä jollain toisella – mikä tosin ihmisten elämiä mitatessa ei oo kovin kummoinen juttu.

 

(Loppuhuomautuksena, termejä käytän mutta tosiasiassa en pidä ilmasuista ”helppo vauva” ja ”vaikea vauva”. Nykyäänhän tosin on miellyttävämpää puhua vaativasta vauvasta, mutta yhtä kaikki. Objektiivisesti, jos niin voi sanoo, helpon ja vaikean väliin jää vielä miljoona vauvanlaista, ja eniten mietityttää lapsen luonteen leimaaminen. Saako ”helppo vauva” pahemmat torut kun hän kerran sattuu huutaan, hänhän on yleensä niin kiltti? Sallitaanko ”vaikealta vauvalta” turhaankin yksinomaista perheen pyörittämistä, kun se nyt on niin vaativa? Huomaako lapsen luonteen ja tarpeiden muutosta kovin selkeesti, jos mielikuvana on pinttynyt helppous tai vaikeus? Suotavaa olis kai pyrkiä pois liiallisesta ulkopuolelta asetetusta määrittelystä.)

Suhteet Oma elämä Hyvä olo Ajattelin tänään