Leppoisa kotiäitiys, osa 2
Muistatteko kun kerroin kokemuksistani naruja käsissä pitelemättömänä kotiäitinä? Palaili ainakin itselle vähän mieleen, kun tänään kombona oli 10-vuotias, 3-vuotias ja 0-vuotias. Selvisin ihan… kohtalaisesti. Etenkin alkuun oli superhelppoa: pienin nukkui rauhaisasti, kaksi isointa leikki keskenään. Mä en ennakoinut MITÄÄN, vaan nautin olostani kahvin ja aamulehden ääressä. Se oli virhe, tietysti.
Yhtäkkiä päällä oli nimittäin hetki, kun lattia ja sohvat on täynnä leluja ja tavaraa, pienin huutaa täysin palkein sängyssään ja keskimmäinen alkaa nälkä-ärsytyksissään kiusata isompaa, joka alkaa myös jo hermostua tönimiseen ja riekkumiseen. Ups. Siispä ei muuta kun monitaiturina haen vauvan sängystään, laitan ruuan alulle, nostan keskimmäisen kauemmas, etsin tutin (joka ei kelpaa), naputan sipulia, hytkytän vauvaa, katson ettei 3-vuotias apuri polta itseään hellaan, pidätän omaa vessahätää, sekoitan, komennan, kiitän, lepertelen. Pyydän, kehoitan, käsken, pilkon tomaattia, nostan haarukoita, siirrän kattilaa, heilutan ja suukotan. Jossain välissä vaihdan vaipan, kaadan maitoa, siirrän veitset kauemmas. Vähän meni spagetit köntille, mutta ah sitä hiljaisuutta höystettynä vain astioiden kilinällä ja maitoinahduksilla, kun kaikki lapset syö autuaana. Hetken päästä tietysti mennään taas, mutta jos on kolme lasta vatsat täynnä ruokaa ja peput puhtaana, niin kyllä sitä vähän saa itseään olalle taputtaa.
Tokihan tässä päivänä eräänäkin vietin hieman laatuaikaa kahden lapsen kanssa heti aamusta, oli sekin hieno suoritus se. Kyllähän siinä esimerkiks kakkaa oli vähän joka paikassa ja eräs taaperoikäinen söi salaa aamupalaks puoli pussia karkkia keittiön pöydän alla, mutta kun heti kahden ja puolen tunnin päästä heräämisestä kaikilla oli jo vaatteet päällä ja ite hörppäsin ekan kulauksen aamukahvia, mietin, että kyllä tää varmaan ihan hyvin sujuu.