M on ihan kohta kymmenen kuukauden ikäinen. Melkein siis vuoden! Ihan tässä herkistyy. Nyt muuten oikeesti taidan ekoja kertoja herkistyä vauvan kasvamisesta… Varsinkin kun on muutamana päivänä nähnyt lähipiirin kuukauden ja parin ikäisiä vauvoja, iskee jotenkin lujempaa tajuntaan se, että M on jo ”tosi kaukana” vastasyntyneestä rääpäleestä (niin joo, kun oon kutsunut teidän vauvoja nimellä ”rääppä”, niin se on siis hellittelyä…) ja että ne nukenkantoajat on auttamattomasti ohi. Vaikka edelleenkään en halua surra, olla pahoillani tai muutenkaan pitää elämän eteenpäin menemistä negatiivisena asiana, lapsen kasvua on kuitenkin mahtavaa seurata ja aika aikaa kutakin.
Kolmen kuukauden kohdalla tarkistelin, mitä sen ikäiset yleensä tekee (ja näköjään en sillonkaan halunnut haikeilla). Googlasin pari kehityskaarta kymmenkuiselle, ja tutultahan ne näyttää. Vauva.fi:n mukaan vauva käyttää käsiä yhä näppärämmin ja hallitsee pinsettiotteen. Yks M:n lempipuuhaa onkin postikortin tai muun sopivan pahvinpalasen pyörittäminen käsissä. Kääntää ympäri, ympäri, ympäri, ympäri… lopuks yrittää yleensä syödä sen. Vauva myös ”harjoittelee liikkumista tukea vasten”. Tää onkin homma sinänsä.
Liikkumisessa eteen, ylös ja alas näkee oppimisen parhaimmillaan. Ensin noustiin vaan käsillä vetämällä, selkä notkolla ja sitten siitä polviseisontaan. Pari kuukautta sitten M nousi ekan kerran seisoon ja pikkuhiljaa hommasta tuli rutiinia. Pian ei tarvinnutkaan kun ottaa hyllynreunasta kiinni ja ponkasta ylös. Laskeutuminen olikin sitten hankalampaa. Yleensä se tapahtu joko väsymällä ja jalkojen liukumisella sivulle ja taakse, tai useemmin joku kävi laskemassa huutavan tukkipölkyn alas. Kyykistymis- ja kurottamisopetuksen seurauksena (niivvarmaa) M alko uskaltaa yrittää ite, ensin haki toisella kädellä poikkipuusta tai lattiasta tukee ja laskeutu siten, ja sitten oppi pudottautuun polvilleen. Nyt nousemiset ja laskemiset ei tuota enää mitään ongelmaa. Useimmiten pystyssä ollessaan M pitää käsillä tai kädellä jostain kiinni, mutta nykyään seisoskelee sillon tällön pitkiäkin aikoja nojaten vaan vartalolla esimerkiks sohvaa vasten ja puuhaa käsillä jotain. Muutaman kerran on vahingossa erkaantunut tuesta ja seissyt muutaman sekunnin ihan muuten vaan, sitten hätkähtää ja tarraa nopeesti jostain kiinni. Tosin sohvan levikkeellä hauska puuha on tarkotuksella päästää irti, huojua hitaasti ja sitten virne naamalla pyllähtää takapuolelle.
Muutama tuettu eteenpäin suuntautuva askel on nähty, mutta sitäkin enemmän sivuttaisia. Tyyppi siis kuljeskelee pitkin asuntoo pitäen tukee sohvasta, hyllystä, seinästä, laatikosta, ovenkarmista, mitä nyt eteen tulee. Käsien ylettymisen puitteissa osaa myös siirtyä tyhjän kohdan yli, eli rohkenee ja ymmärtää siirtää kättä ja itseään seuraavalle etapille. Jos reunat ei riitä, M kulkee kontaten. Pitkään ryömi, mutta nyt muutamassa viikossa konttaaminen on lähtenyt muutamasta haparoivasta polvennytkäytyksestä vauhdikkaaseen läpsytykseen ja kipittämiseen peppu heiluen. Satunnaisia spurtteja ottaa vielä mahallaankin, kauhasee käsivarsilla oikein kunnon harppauksia. Istumaannousukin makuulta on nähty vihdoin (?) parin viime viikon aikana.
M heiluttaa kun hänelle heilutetaan, tai kun sanotaan heihei. Leikkii kurkistusleikkiä omatoimisesti ja kutiaa kun hullu. Nauraa ihanasti käkättäen ja purskahdellen niin että kaikki neljä hammasta välkkyy. Alkaa hytkyä heti kun kuulee pätkänkin musiikkia (myös uutisten tunnus ja mun viheltely saattaa käydä). Osaa antaa suuaukisen suukon ja syliin otettaessa usein taputtaa olkapäälle ja sitten halaa. Kuten Kaksplussassa sanotaankin, ”ota syliin” -ele on tuttu. M ei oo sanonut yhdistettäviä sanoja, vaikka monta äidin kuulosta onkin tullut. Vielä en tiedä, tajuaako se mun ja sen sanan yhteyden oikeesti. Muuten jokeltelee kovin, täitäitäitäi, aajaajaajaa, vauvauvauvau ja eeieeieeieei taitaa olla yleisimpiä. Äänensävyjen muuttumiset on sulosia, ihan kun pieni ihan tosissaan kertois juttuja.
Nukkuu ja syö, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Nää lienee jo omien juttujensa aiheita.
Tästä on hyvä jatkaa!
