Kuinkahan pitkäks voi pinna venyä, kun miljoonannen kerran kuulee vauvansängystä kuuluvat äänet? Ensin vauva nyppäsee tutin suustaan (maisk), neppaa sen johonkin päin sänkyään (tumps) ja sitten huutaa, kun haluaa tutin suuhun (ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ). Tän suhteen se perhepeti oli kyllä miljoonasti parempi, koska sillon tilanteeseen ehti puuttua jo maisk-vaiheessa. Ilmeisesti hermot kestää aika paljon, koska loppujen lopuks kuitenkin nukku sekä äiti että tytär. Tosin tyttären jo nukkuessa äiti mietti kyyneleet silmissä, pitääkö vauvaa nukuttaa järjellä vai tunteella. Järki sanoo, että kun vauva sinne omaan sänkyyn on laitettu ja se siellä jo nukkuu, pitää niin nyt vastedeskin sinnikkäästi tehdä. Tunne taas haluaa napata vauvan kainaloon ja kattoo, jos yöunet ois kuitenkin vielä ihan hyvät niinkin. Että en tiiä.

Joskus oon kuullu sanottavan, että vauvaelämä pyörii pitkälti nukkumisen ympärillä. Ainakin näitten omien blogikirjotusten ja niiden öihin liittyvien suhteellisen suuren osuuden perusteella näin taitaa tosiaan olla. Ja meillä on kuitenkin kokonaisuutena melkosen hyvin nukkunut/nukkuva lapsi… Huh niille, jotka ihan oikeesti saa taistella koko vauvavuoden (tai pitemminkin) unien kanssa. Jaksakaa jotenkin.