Oon aiemminkin käsitellyt vauvan kasvua, persoonan kehittymistä ja siitä seuraavaa ihmistymistä. Nyt on selvästi tullut taas yks pylväs lisää. M lähestyy kuuden kuukauden ikää ja vaikka onkin vielä ihan pikkuinen vauva, on kuitenkin jo ihan muuta kun muutama kuukausi sitten. No, ei nyt IHAN muuta, mut paljon kuitenkin.

Ensinnäkin vauva on sylissä erilainen. Painoa on noin seitsemän kiloa ja pituutta suunnilleen 65 senttiä, joten kilomäärä on yli tuplat syntymästä ja senttejäkin tullut toistakymmentä. M:aa saa jo pitää sylissä, enää se ei kulje huomaamattomasti olkapäällä. Sylissä ei tietenkään myöskään enää makoilla, vaan istutaan terhakkaasti ja käännetään, väännetään, sätkitään ja kurotellaan joka suuntaan. M:n voi myös jo pukea sylissä niinkun lapsen, tuntuupa melkein vauvamaiselta kun laitetaan vaatteet hoitopöydällä. Vaikka, niin, vauvahan se vielä onkin.

Voi miten innoissani olin, kun M ekoja kertoja kädellä huitastessaan osu johonkin leluun! Ja nyt tuijotan yhtä ihastuneena kun se rauhallisesti ottaa lelun käteen, katselee sitä, siirtää toiseen käteen ja katsoo toiselta puolelta. Aina ne otteet ei tietenkään oo ihan niin rauhallisia…:

Tältä näyttää päivän lehti M:n uusimman suosikkipuuhan jälkeen

Voisin kirjottaa paljon hymystä, naurusta, äänistä, taidoista ja muista asioista, jotka ihanasti kehittyy ja tuo persoonaa esille. Kirjotan nyt kuitenkin vaan siitä, miten luonne ja ihmisyys näkyy jo noin pienessä. En tiedä kuulostaako tää kamalalta, mut mun on välillä vieläkin vaikee ymmärtää, että mun vauva on oikeesti… oma ihmisensä. Siis sillä tavalla, että se ihan oikeesti kasvaa lapseks, nuoreks ja aikuiseks, ja sille tulee omat ajatukset ja mielipiteet. Sillä on oma sielu ja elämä. Nukkevauvalla en tietenkään tarkota kuvittelevani voivani heivata vauvan laatikkoon sillon kun ei enää jaksa olla sen kanssa, mut silti välillä jatkuvan hoivan myötä vauva tuntuu vaan, no, joltain jota mä tässä vähän hoidan. Ja kun sitten tajuaa että mun pitää hoivan lisäks auttaa tätä ihmistä kasvaan ja vieläpä ois toivottavaa tukee kasvua hyväks ihmiseks, niin tuntuu kyllä hurjalta. Nyt ei enää tunnu hassulta, että meillä asuu täällä joku uusi ja vieras tyyppi (erityisesti ennen synnytystä tää tuntu sikaoudolta, että nyt meidän kotiin tulee asuun joku ihan tuntematon ihminen!), mut onhan se aika iso tapahtuma. Enpä oo tottunut tällasessa vastuussa oleen.

Jahas, nyt tais lähtee vähän sivuraiteelle. Niin mun piti siis sitä sanoo, miten se ihmisyys näkyy mielialoissa. Vois kuvitella että vauva on vauva, sellanen joka välillä nauraa ja välillä itkee ja on vaan. Mut jestas miten vauvallakin on selkeesti hyviä ja huonoja päiviä, ei sellasta vauvamaista vähänsitäjatätä ollenkaan. Jonain päivinä kaikki on niiiiin huonosti. Jo herätessä itkettää, vaatteille vännetään vastaan ja jos aikuinen lähtee puolta metriä kauemmas vierestä (tai edes laskee sylistä), tulee järjetön parku. Mikään lelu tai puuha ei kiinnosta, syöminen on hankalaa, nukkuun mennään -tai ei mennä- joko vihasesti karjuen tai lohduttomasti itkien. Ja sitten on ne toiset päivät, jollon hymy kasvoilla herääminen kuvastaa koko päivää. Jokainen juttu on hauskaa, ei tarvi kun katsoo vauvaa kohti niin se virnistää ja helähtää nauruun. Ei oo mitään ongelmaa makoilla hetkee yksin, liikuskella innolla kaiken osaamisen puitteissa ja tutkia leluja. Aikuisen kanssa leikkiminen kikatuttaa koko ajan. Ruoka maistuu ja nukahtamisiin menee minuutti.

Ja niinhän se on meidän muidenkin elämässä. Joskus on jo aamulla hyvällä tuulella ja kaikki menee hienosti. Välillä taas tietää päivän olevan ihan paska jo ennenkun silmänsä avaa. Ei kai se meillä aikuisillakaan aina mee joidenkin mahanpurujen piikkiin, tuskin siis vauvoillakaan. Onneks niitä hyviä päiviä on yleensä paljon enemmän kun huonoja, mut vauvan huonojen päivien kohdalla ois hyvä ite olla hermostumatta ja muistaa, että sellasta se joskus on. Ihmisen elämä.