Ensimmäinen vauvaharrastus on alkanut!
Muistan joskus ala-asteella, kun luokkakaveri kerto vanhempiensa käyvän perheen pienimpien kanssa vauvauinnissa. Mun ensimmäinen ja ainoo ajatus oli lähinnä mulle tyypillisen peruspositiivinen ”mitä järkee”. Nyt vuosia myöhemmin, kun oma vauva syntyi, ihmisiä on varsin usein kiinnostanut se, meinataanko me mennä johonkin vauvaharrastukseen (uinti, jumppa, jooga, kerho, kahvila, muskari, sirkus, elokuva, edes joku). Nyt mun ajatus on ollut… no, mitä järkee. Okei, onhan niissä järkee, seuraa ja tekemistä äidille/isälle. Vauvallakin voi olla hauskaa. Tähän mennessä ei kuitenkaan olla kaivattu moisia, joten väliin on jäänyt. Poikkeuksena se, että E on sattunut kasvaan uinnin parissa, eli sen ajatus vauvauinnista siis oli jotta TOTTAKAI. Mikäs siinä, toki se saa lapsensa kanssa puuhata mitä mieleen juolahtaa. Ikävä kyllä nyt uintien alettua, se on työreissulla kaukana kotoa. Että arvatkaa vaan kuka tän harrastuksen sitten joutu alottaan…
Pitkällisen väsytystaistelun jälkeen siis suostuin pyyhältään (=laahustaan) paikalle, olihan nyt ensimmäinen kerta niin pääsee vähän kärryille mistä on kyse. Lisäks tää tuntu olevan E:lle yllättävän tärkeetä että sinne mentäis, joten en hennonut olla tiukasti tympee. Eipä sitten muuta kun perjantai-iltana tavarat valmiiks kassiin ja herätyskello viritelty kello kuus viiteentoista.
Aamulla sitten heräsin. Pirteänä tietysti. Pikakahvia kitusiin ja lempeä herätys sikeessä unessa olevalle vauvalle. Koska aikataulu ei tietenkään ihan pitänyt, lempeä tarkottaa tässä tapauksessa tyyliä ”kultapieniii…. joko heräilisit…. AI silmät aukes noni nyt puetaan missä haalari ainii otakko maitoo lähetääs!”. Kiireellä uimahallille, ensimmäinen tapaamani ihminen eli lipunmyyjä oli asiaankuuluvasti mumiseva ja tyly. Sitten vaan pukukopeille, pyyhekasa kainalossa roikkuen suihkuille, peseytymistä liian kylmissä ja kuumissa suihkuissa ja uikkarit päälle. Olin jopa hermostumatta, vaikka märälle vauvalle märän uimapuvun pukeminen seisaallaan sylissä ei kauheen nopeesti sujukaan, ja vieressä joku tohottaa että kello on jo minuutin yli. Ja vaikka M pissaskin turvakaukaloonsa, johon tosin olin äärettömän kaukaa viisaana äitihahmona laittanut sellasen muovifroteesysteemin.
Sitten alko uimaopetus. Eli toisinsanottuna kävelyä altaassa, liu-uttaen vauvaa ensin mahalla ja sitten selällä. Sitten laulettiin laulu etana-Ellistä. Sitten sai lähtee. Siis mitä?! Mää niinku herään joskus ENNEN kukonlaulua, raahaan ympäriinsä hullun isoo kassillista kamaa ja pissaavaa vauvaa, sit lillutan sitä hetken (vedessä, joka +32 asteesta huolimatta alkaa tuntua viileeltä noin kolmessa minuutissa) ja sit pitäs lähtee. Tästä suivaantuuneena jäin omalle ajalle (!) reiluks kymmeneks minuutiks veteen, kunnes M:aa ei enää huvittanut jäystää uimapalloo enkä ite enää jaksanut kyykistellä metrin syvysessä altaassa. Sitten taas sinne suihkuille, raahaamista, uimapukuja jne. M pissas syliin ja pyyhkeille.
Vauvauintikerta sisälsi siis 30 min autoilua, 35 min riisumista, pesemistä, pukemista ja 25 min vedessä olemista, josta vajaa puolet sitä omaa oleilua. Jes. Ei millään pahalla innokkaille harrastajille, ihan hauskaa se itse asia oli, mutta ei nyt ihan sen kaiken vaivan arvosta. Toivon siis, että vauvan motoriikkaa, tasapainoo ym saa kehitettyä muillakin tavoin, toivon, että perheen mukavaan yhdessäoloon on muitakin tapoja, toivon, että muillakin tavoin saa esiin vauvan riemun, toivon, että vauva ehtii elämänsä aikana vielä tottua veteen. Tai hei eihän mun tarvi toivoo, noi kaikki täyttyy siellä uinnissa jossa E alkaa käymään! Ja mä nukun! Muhahahahahhahaaaa!
