Aiemmin en halunnut kirjottaa synnytyskertomusta. Nyt haluan! Luvassa siis avautumisvaiheita, kellonaikoja, kopelointia, kipupohdintaa ja muuta asiaankuuluvaa, joten jos ei nappaa niin klikkaa ohi.

Ensin kokonaisuudessaan: synnytys oli sekä vähemmän että enemmän kamalaa kun odotin. Missään vaiheessa en kuvitellut kuolevani, missään vaiheessa ei sattunut niin paljon että oisin ajatellut, että en kestä enää. Samanlaista kipua en kuitenkaan oo koskaan aiemmin kokenut. Aika on ihme asia, ja jo nyt mietin että eihän se niin kamalaa ollut. Muistan kuitenkin myös, että sillon en miettinyt niin. En tiedä, oliko mulla vähäisempiä kipuja kun niillä, jotka oikeesti kokee että enää hetkeäkään ei pysty. En tiedä, auttoko positiivisuus niin paljon, etten kokenut niin. Tasasin väliajoin mietin ja juttelin itekseni, että ”rentoudu, hengitä, kohta on ohi. Rentoudu, ei enää kauaa. Hengitä, rentoudu, kipu on hyvä, se tarkottaa että vauva syntyy kohta. Rentoudu, tää auttaa vauvaa maailmaan. Hengitä, rentoudu, vauva tulee, sitten tää on ohi.” Suosittelen. Sattuu se silti.

Elokuussa, muutama päivä lasketun ajan jälkeen heräsin aamuviideltä supistukseen, joka oli erilainen kun ennen. Pidempi ja voimakkaampi. Nousin ylös ja kävelin hetken aikaa ympäriinsä. Vartin päästä supisti uudestaan, joten nohevana otin kynän ja paperia ja merkkasin aikoja ja kestoja ylös. Välillä nukuin, välillä en, supistuksia tuli 10-20 minuutin välein. Sitten meni tunti, ja mietin jo että tässä se oli, vielä pitää odotella. Supistuksia kuitenkin tuli, iltapäiväkolmeen asti välit oli sitä samaa 10-30 minuuttia. Kerran väli oli yhdeksän minuuttia, jollon jo jännitin että tästäkö se alkaa. Synnytyksen alkamisajankohtahan lasketaan siitä, kun supistuksia tulee alle kymmenen minuutin välein. Neljän aikaan mahaa supisteli edelleen, nyt jo voimakkaammin mutta yhtä harvoin. Heijailin välillä etukenossa ja mietin, että nää on kyllä nyt niitä kivuliaita supistuksia, ei enää mitään harjottelua. Muutamia tunteja myöhemmin kipuasteikko tosin hieman laajeni… mutta enpä sitä vielä tiennyt. Viideltä supistusten väli oli kymmenen minuutin molemmin puolin, ja ilosessa epävarmuudessani olin jo unohtanut miljoona kertaa luetut ohjeet siitä, millon pitää lähteä tai soittaa synnärille. Soitin siis nyt. Sieltä todettiin, että jos yksikin väli on vielä yli kymmenen minuuttia (oli, just edellinen), ei synnytys oo vielä alkanut ja kotona pitäis olla. Käskettiin kuumaan suihkuun, ja sairaalaan sitten kun tunnin tai pari on supistanut alle viiden minuutin välein. Kääk! Kuitenkin, jos ei millään pysty oleen kotona, saa tulla aiemminkin. Sanoin raukkana, että okei, otin kyllä jo panadolin mut ei se kauheesti auttanu. Ystävällinen kätilö totes, että ei ne mitään autakaan. Suihkuhan sen sijaan voi auttaa. Sinne siis.

Seisoin suihkussa ja E istu vieressä. Mä suihkutin kuumaa vettä mahaan ja sanoin aina NYT, kun supistus alko ja E laitto kellonajan ylös. Yhtäkkiä supistusten välit olikin 2-4 minuuttia, soitosta ei ollut tuntiakaan mutta päätin että mää lähen nyt sairaalaan. Lähdettiin.

Sairaalassa pääsin sinne kuuluisille käyrille, eli mahalle laitettiin anturi joka mittaa supistuksia ja kai vauvan sydänääniäkin. Tilanne oli koominen, kun kahden verhon molemmin puolin kuuluu huokailua ja oijoijoi, ja ite puhkuu yhtä lailla ja puristaa sängyn laitaa sormet valkosena. Paikallaan kun pitäis pysyä, vaikka mahaa polttaa (ainakin mulla supistuksia kuvas oikein hyvin vanha sana synnytyspoltot. Just sitä se oli, että lihaskrampin lisäks vatsaa kuumottaa ja kiristää. ”Kuumottaa”, haha, se PALAA). Tutkimuksessa seittemän aikaan kohdunsuu oli kaksi senttimetriä auki, ja siinä vaiheessa alko valkeneen että pahempaan suuntaan ollaan vielä menossa. Sen jälkeen meni pari tuntia, kun E:n kanssa tallusteltiin ympäri sairaalaa ja pihaa, mä nojailin seiniin ja koitin rentoutua. Yhdeksältä olin auennut sentin lisää, ja mietin jo että tätä vauhtia on edessä piiiitkä yö. Päästiin kuitenkin synnytyssaliin, tuntu aika epätodelliselta. Hetki odoteltiin kaksin, ja sitten sisään asteli mies joka esittäyty olevansa meidän kätilö. Yövuoro oli just alkanu, joten tuntu mukavalta, että sama kätilö ois todennäkösesti paikalla alusta loppuun. Vaikka oisko sillä vaihtumisellakaan nyt niin väliä ollut, tuskin.

Kokeilin heti ilokaasua, mutta jo parin vedon jälkeen alko niin kova huimaus, että lopetin sen siihen. Supisteli kuitenkin niin kipeesti, etten edes harkinnut epiduraalin passaamista. Sen laittoajaks on merkitty kello 22.42. Se vaikuttikin niin mojovasti, että seuraavat melkein pari tuntia vaan makoilin ja juttelin ilosesti. Tässä vaiheessa otettiin valokuvia, joissa hymyilen ja näytän peukkua (pari tuntia myöhemmin otettiin kuvia, joissa makaan naama valkosena ja näytän pahoinvoivalta merimursulta). Puolenyön aikaan kipu yllätti nopeesti ja kovaa, ja sain toisen epiduraaliannoksen. Tätä ennen taisin olla auki edelleen vasta nelisen senttiä, mutta kipu teki tehtävänsä… meni tunti, ja rysähti neljä senttiä lisää. Yhden aikaan yöllä lapsivedet ei ollut edelleenkään mennyt, joten kalvot puhkastiin. Oletettavasti tässä vaiheessa aukes loputkin sentit ja vauva alko rynnistään maailmaan (aiemmin salissa kätilö sano, että vauva ei oo vielä edes laskeutunut lähtökuoppiin. Ennen synnytystäkään ei missään vaiheessa ollut ollut paineentunnetta tai keilapallofiilistä, eli ilmeisesti M teki kunnon lähtöspurtin ja puski kerralla hollille.). Ja se muuten tuntu. Muistaakseni kukaan ei ollut missään vaiheessa kertonut että se kamalin vaihe voi olla just ennen syntymistä, lantio nimittäin oli aivan tulessa. Jos sitä nyt jotenkin kuvailis, niin ehkä niin, että joku hakkaa vasaralla haaroihin ja repii luita erilleen. Jos ne oli liitoskipuja, niin ihan kiva ettei niitä ollut aiemmin, mut ehkä mukavampi ois ollut jos kaikki ei ois tullut kerrallakaan. Tässä vaiheessa tärisin sängyllä, vääntelehdin ja itkin, ja mietin miten pystyn synnyttään kun alakroppa ei ees pysy paikallaan vaan sätkii holtittomasti. Jossain vaiheessa kuitenkin helpotti, en muista oliko se jonkun puudutteen ansioo vai menikö pahin kohta vaan ohi.

Sitten kätilö ilmottikin, että aina supistuksen aikaan voin varovasti työntää alaspäin. Paha vaan etten enää tiennyt yhtään mikä on supistus, joten työntelin aina vähän kun parhaalta tuntu. Sitten sanottiin että voidaan alottaa synnyttään ihan kunnolla, voi apua. Tässä sitä nyt sitten ollaan… ponnistin ensin kyljelläni, ja se oli aivan epätoivosta. En saanut siihen yhtään voimaa, ja tajusin itekin että tästä ei kyllä tuu mitään. Kätilökin tietysti huomas sen, ja vaihdoin puoli-istuvaan asentoon. Jalat koukkuun, leuka rintaan ja sitten lähti homma käyntiin! Tunsin että pystyn työntään, mutta epätoivoselta se tietysti kuitenkin vähän tuntu. Itse kun en tiennyt yhtään missä kohtaa vauva on, liikkuuko se edes mihinkään. Mietin vieläkin että onnistuukohan tää homma, mut sit päätin että pakkohan se on, ja sain oikein kunnon raivon ja päättäväisyyden päälle ja ponnistin oikeesti voimalla. Puristin E:a kädestä ja se puristi mua kädestä, E yritti antaa mulle jotain hengitys- ja ponnistysrytmiä mut olin ihan pihalla siitä ja kiristelin omaan tahtiini. Sitten kätilö mainitsi jotain päästä, jälleen voi apua. Ponnistus loppu just kun pää oli puoliks ulkona, sepä tuntu makosalta se. Kello läheni yökahta, synnytyksen kestoks oli täyttymässä reilut yhdeksän tuntia. Sitten kuulin sanat ”olkapäät, nyt rauhassa”, sit työnsin vielä vähän ja jalkojen välissä tuntu ihanankamalaa muljuntaa ja vauhtia, alapää vaimeni ja tuijotin sitä täydellistä pientä vaaleaa ihmistä joka makas siinä kyljellään. Sitten purkautukin jännitys, onni, huoli, helpotus, kaikki, itku tuli ja sitä kesti aika kauan. Rinnalle asetettiin pieni hento tyttö, kuuma ja likainen, ja tärisevin käsin mietin että tästä en päästä ikinä irti.