Oon aiemmin nähnyt Lilyssä viisykkösen listauksia siitä, miten asiat on eri tavoin ensimmäisen ja toisen lapsen kohdalla. Mä otan pienen varaslähdön ja käyn läpi, miten ensimmäinen ja toinen raskaus omalla kohdallani eroaa. Tiedättehän, ”eri raskaudet voi samallakin ihmisellä olla hyvin erilaiset”, joojoo niinniin. NO NIIN VOI.
1.
Esikoista odottaessa söin ja join normaalisti. Friikeintä oli, kun ennen tietoa raskaudesta syömäni hampurilainen maistu ällöttävältä, sellanen kokemus on erittäin harvinaislaatuista. Muuten ei kuitenkaan ollut juuri mitään ihmeitä, söin kuten ennenkin paitsi paremmin, himoitsin juustoa ja kalaa (eh ja pepperonipizzaa) ja voin (toki varsinaista alkupahoinvointia lukuunottamatta) hyvin. Tosin jäävuorisalaatti oli sekä näöltään, maultaan, hajultaan ja tunnultaan varsin kuvottavaa ja kahvia join mukikaupalla lähes janooni, mutta siinä se.
Tämä raskaus, lähes puoliväliin asti. Kahvi, hirveetä. Vihannekset, hirveitä. Kurkku, aivan kammottavaa. Ruoka, ihan hirveetä. Silti söin lähes koko ajan. Laku oli hyvää, mutta siitä tuli huono olo. Jäätelö oli hyvää, mutta siitä tuli huono olo. Pizzan juustomössötäytteet on hyviä, mutta pizza itessään aika ällöttävää. Tuoremehut ja maustetut jugurtit oli mahtavia, oon ostanut ja syönyt niitä tänä aikana enemmän kun koko elämässäni ennen. Saarioisten jauhelihapitsa oli sairaan hyvää, kunnes se olikin sairaan pahaa. Ranskalaiset ja dippi on ihania, paitsi huonot ranskalaiset. Ketsuppi on pitkästä aikaa ihan himottavan hyvää. Elämäni ihanin löytö on kuppinuudelit, voisin syödä vegetableja esim joka päivä. ”Voin hyvin.”
2.
Ensimmäisen raskauden ajan olin lehmänhermoinen tyyneyden tyyssija. Kaikki oli niin hempeää ja sujuvaa. Toki normaalia tunteiden vaihtelua oli, mutta taustalla leijui aina ommmmmmmmmmmm.
Tällä kertaa olen samanlainen äkäpussi ja naurukohtaukselija kun aiemmin, mutta sen lisäksi kuvaan on tullut itku. Kun mies kysyi, aionko oikeesti lähtee autolla lähikauppaan hakeen kalapuikkoja, vollotin makuuhuoneen nurkassa äärimmäisen loukattuna varmaan puoli tuntia. Tai kun näin kaksi pikkupoikaa jotka pyöräili mun ohi ja nauro keskenään makeasti, voi ihana nuoruus ja vapaus ja itku. Tai kun zumbatunnilla koko sali meni hienosti yhtäaikaa reippaan hyppy- ja heilutuskohdan, liikutuksen kyyneleethän siinä tuli. Tai kun Teiniäideissä yks muikkeli synnytti ja oven takaa kuulu vauvan parkuna, ei hemmetti ei siitä mun itkusta tullu loppua. Kerran yritin kattoo jakson SuomiLOVEa, mutta se nyt oli jo ihan liian liikuttavaa. Siinä vaiheessa mieskin katto jo vähän hitaasti, kun pillahdin itkuun jo pudonneen Masterchef-kilpailijan päästessä takaisin top 24:een… Eräänä päivänä meinas tulla itku siitä, kun kerroin kaverille miten helposti tulee itku. Plus tähän puoleenväliin mennessä noin viissataa muutakin itkun aihetta.
3.
Ensimmäisessä raskaudessa vatsanseudulla alko oleen raskaudeks havaittavaa kasvua jossain viikolla 15, 17, 20?
Nyt tuli viikko 7 ja housut ei menny kiinni. Say no more.
Joskaan kasvuvauhdin ero ei ainakaan näissä kuvissa näytä niin valtavalta, miltä (muistikuvissakin)
tuntuu. Värihämystä huolimatta samat vaatteet, samat viikot. Rv 22, vasen kuva ensimmäinen
raskaus ja oikealla nykyinen olomuoto.
4.
Ensimmäisen raskauden kai pitäis olla suuri mullistuksen ja itsetutkiskelun aihe, mutta ei kyllä ollut. Suhtauduin kaikkeen aikamoisella manana-otteella (voiko niin sanoo tässä?), ja kaikkee odoteltiin letkein tuntein. Kyllä se siitä, katotaan nyt, sittenhän sen näkee, odotellaan, mitä sitä etukäteen pohdiskeleen, ei tehrä tästä ny numeroo. Kaikki menee varmaan hyvin. (Okei, rehellisyyden nimissä on muistettava loppuraskauden hetkellinen pimahdus, jollon porasin naama märkänä miehen kainalossa, että mitä jos se vauva vihaa mua ja mä en tykkää siitä ja mieskin vihaa mua kun me vihataan vauvan kanssa toisiamme ja mitä jos sekoon ja mitä jos haluankin muuttaa yksin ulkomaille enkä enää voi apua mitä me ollaan menty tekeen. Mut ei siitä sen enempää.)
Nyt mä valvon iltaisin murehtimassa. What is this madness, oon koko elämäni aikana stressannut jotain tolla tavalla ehkä kaks kertaa. Miten M suhtautuu kun oikeesti ymmärtää vauvan tulon? Mitä se miettii synnytyksen jälkeen? Pystynkö ottaan esikoisen syliin heti kun se tulee sairaalaan? Miten syötän vauvaa ja hoidan M:aa? Mitä jos M just sillon tekee jotain kauheeta? Miten kahden kanssa lähdetään ulos? Millon me syödään? Onko vanhat toppahaalarit sopivia? Rakastanko jompaa kumpaa lasta enemmän? Kuka se uus tyyppi edes on? Miten molemmat voi olla erityisen tärkeitä? Miten osaan olla? Miten me nukutaan? Saanko mä nukkua? Mitä jos en enää halua ollenkaan lähtee kotoo pois? Mitä jos en pääse kotoo pois? Mitä jos en halua olla kotona? Mitä jos musta tulee harsonmössönen mamitsu joka miettii vaan tissittelyä? Mitä jos haluan muuttaa sinne ulkomaille? Mihin me laitetaan hoitopöytä? Mitä miten entä jos miten ja mitä sitten? Me tarvitaan uus kirjahylly että saadaan siirrettyä telkkari ja senkki ja tavaroita ja makuuhuoneen hylly että mahtuu pinnasänky! Mä en pysty nukahtaan! Selkää särkee, onko tää vakavaa?!
Oon kuitenkin nyt ymmärtänyt mistä tää johtuu, ja se helpottaa vähän. Mun pienin veli syntyi sillon kun ite olin jo nuori aikuinen, ja muutin kotoa pois hänen ollessa 2-vuotias. Arki vauvan ja taaperon kanssa oli nähty läheltä ja opittu itekin paljon. En oikeestaan voi edes sanoa, että oman lapsen kanssa olis tullut yllätyksenä, miten kiinni vauvassa on, kuinka paljon vauva voi vaatia, kuinka paljon pientä voi rakastaa ja kuinka kiinteesti 1-vuotiasta pitää vahtia. Olin näistä asioista aika hyvin kartalla, vaikka en itse äiti ollutkaan. Nyt sen sijaan, ohhoh, edessä on ihan uusi tilanne! En mä oo elänyt kahden lapsen kanssa, ei mulla oo ollut jaloissa taaperoa/leikki-ikäistä ja vauvaa. Kai nyt siis on sen ”miten me pärjätään, millasta elämä on” -hätäilyn aika. Kunhan nytkin vaan ymmärtäisin, että kyllä se siitä…
5.
Ennen: ”10+4.” ”16+2.” ”19+1.” ”Huomenna tasan 23.”
Nyt: ”Ootas, oisko jotain 11 viikkoo.” ”Voiks nyt olla kohta jo 15? Eikun 14?” ”Viime viikolla katoin että oli 18, nyt on jotain 19+… mikä päivä nyt on? 19+…3. Kai.” Useimmiten tarkistan laskurista, jos pitää varmistaa päivä. Oletettavaa esimakua siitä, miten ”esikoinen sai niin paljon enemmän huomioo kun tää toinen”.
+1 Nyt on ollut pakko uskoa, että vauva on vatsassa turvassa ja pehmeässä pesässä. Tietysti varmaan jokainen odottava äiti törmäilee joskus ovenkarmeihin (”mä meen tästä ihan sujuvasti sivuttain OHO”) tai avaa autonoven läimäyttäen sillä itteensä mahaan, mutta nyt kun sylissä ja kainalossa rymyää 2,5-vuotias viikari… oivoi. Toki häntä on opetettu oleen tarkotuksella hyppäämättä mahan päälle ja muutenkin varotaan pahimpia törmäyksiä, mutta eipä siltä innokkaalta möyryämiseltä ja yllätyspompuilta kokonaan pysty välttyyn. Kai se vauva siellä pärjäilee.
