Edellisen katsauksen jälkeen on taaperoisemme saavuttanut huomattavasti lisää uusia taitoja, jotka ihastuttaa ja vihastuttaa.

Listataan ensin niitä, jotka ei varsinaisesti ihastuta:

Kiipeily. Kun meitsi aamun slow-motionissa hetkenkin kauemmin koluaa jääkaappia, seisoo tyttö jo keskellä ruokapöytää, taputtaa käsiä ja harjottelee tasajalkahyppyjä. En tiedä kuinka monta kertaa päivässä sanon ”ei pöydälle”, ehkä noin tuhat. Tietysti aina voi kiivetä myös pakastimen päälle, tv-tasolle telkkarin taakse tai jospa harjottelis kirjahyllyyn kiipeemistä. Käytöstä poistetun mutta vielä paikallaan olevan syöttötuolinkin voi aina tuupata keittiön tason viereen, kiivetä tuoliin ja siitä kapeelle pöydälle kaappeja penkoon.

Juoksuvauhti. Ulko-ovi on auki, ja kun ite ehdin ajatella ”onko mulla nyt ne avaimet”, M on jo pihan syvimmässä lätäkössä seisomassa. Tai mielellään myös istumassa, pohjajäähän taas kerran liukastuneena.

Jotenkin automaattisesti ajattelin, että tähän kohtaan tulis myös raivarit. Mutta itse asiassa joko M on suhteellisen rauhottuvainen tai mä ite en vaan hermostu heti, kun tarkemmin ajateltuna elo onkin aika iisiä. Toki pikaraivareita ja kieltokiukkuja tulee vähän väliä, mutta useimmiten ne menee jollain konstilla melkosen pian ohi. Kiva juttu, toki oleminen on molemmille miellyttävämpää kun (oma) hermo kestää.

Ja onneks vielä enemmän ilmaantuu asioita, jotka miellyttää jokaista osapuolta:

Tasapaino. Edellisestä lätäkkö-casesta huolimatta… Esim. kaksin suihkussa oleminen on huomattavasti mukavampaa, kun lapsi osaa kävellä varovasti eikä kaatuile märällä lattialla ilman että kädestä pidetään kiinni. Etenkin kun se ei suostu istuun kylpyammeessa ja pitäis pestä ja kuivata myös ittensä, niin yksinään kuljeskelu on oikein varteenotettava vaihtoehto.

Huumori. Kun Viidakkokirja-videolla käärme menee itsensä kanssa solmuun ja jää hölmistyneenä jumiin oksanrakoon, räjähtää M aivan hervottomaan räkätykseen. Huumorin piikkiin menee aika usein myös yleinen touhuaminen. Esimerkistä käyköön, kun tässä päivänä eräänä ihan normaalisti jätin M:n sänkyynsä päiväunille, odotellen että kyllä se sinne pian nukahtaa. Puolen tunnin päästä kuulu tukahdetutta kikatusta, menin vilkaseen. Ei näkynyt tyttöä – koska se oli kaivautunut patjansa alle makaan. Siinä se muhkura makas ja kihersi, nimeltä kysyttäessä tyttö työnsi kätensä esiin ja vilkutti. Koita siinä nyt sitten…

Ymmärtäminen, taas. Edellisessäkin kirjotuksessa jo kehuskelin miten M ymmärsi paljon, mutta nyt se entistä enemmän myös tekee. Kiva kun voi ulkoistaa pikkuhommat tyyliin ”hae vaippa laatikosta” ja ”vie paita pyykkiin”, voi nääs ite vaan makoilla sohvalla.

Yleinen kehitys. Pukeminen, syöminen, liikkuminen, kaikki on helpompaa kun M tekee hommasta riippuen vähintään puolet ite. Paitsi liikkumisen suhteen omatoimisuus on pienoinen haitta sillon, kun se haluaa itsepintasesti liikkua päinvastaseen suuntaan kun perheen vanhempi väki on ajatellut.

No, vaikka alkupäässä tulikin manattua, niin oikeestihan kaikki kiipeily, liikunta, motoristen taitojen ja fyysisyyden kehittäminen on tietenkin hyviä asioita, en tarkota että niitä pitäs saada karsittua pois. Silti tulee välillä oltua sydän hyvinkin syrjällään ja oltava tietosesti sanomatta eivaroälä, kun keikutaan ja kompuroidaan ties missä. Eräitäkin kevään itkuja odotellessa, kun ojanpohjat vettyy eikä siinä pientareella saakaan enää yksin liukastella.