Mä oon kolkyt!

5-vuotiaana: Kun oon kolkyt, oon sellanen kun äiti.

10-vuotiaana: Kun oon kolkyt, oon kyllä tosi vanha! Mulla ja aviomiehellä on monta lasta ja oon töissä lastentarhantätinä ja asutaan rivitalossa, just tämmösessä kun nyt ja lapsetkin on jo tosi vanhoja, kolkyt-vuotiaana oon kyllä jo tosi vanha!

15-vuotiaana: Kyllä mulla kolmekymppisenä jo pari lasta on, naimisissa oon tietenki ja vähän aikaa taas töissä ennen seuraavaa lasta. Ehkä siellä päiväkodissa ellei musta tuu näyttelijää. Mut mies ja lapset ja talo on, tietty, vähänkö luuseria jos ei vielä kolmekymppisenä ois tollasta, siihenhän on vielä ikuisuus ja kyllä aikuisilla pitää noi olla. Joo, kyllä musta tulee perheellinen ja opiskelen ahkerasti et pääsen sit hei hyviin töihin.

19-vuotiaana: Yhyyhyy, mulla ei varmaan kolmekymppisenäkään oo kunnollista poikakaveria, yhyyhyy, kuolen yksin ihan varmana yhyy, onneks mulla on tytöt teijät yhyy, antakaa lisää siideriä kukaan ei tykkää musta yhyy, kaveriiiit mää nii rakastan teitä yhyyy, mä en tarvi miehiä mä oon itsenäinen vahva nainen, yhyy yhyy, mää haluan vaan että joku välittäis yhyyyyyyy kohta mä oon kolkyt yhyy.

22-vuotiaana: On vielä niin pitkä aika siihen että oon kolkyt, elämässä ei oo kiirettä! Ihanaa olla nuori ja kyllä mä jonkun järkevän tyypin löydän, kyllä niitä lapsiakin joskus ehtii saamaan. Kunhan nyt vaan opiskelen, kolmekymppisenä oon ainaki töissä. Ihanaa olla vasta 22! Kolmekymppisenä oon jo aika vanha mut en kauheen, ainakaan en leikkaa tukkaa lyhyeks ja ala käyttään vaelluslenkkareita. Mä käytän aina pikkuruisia toppeja ja hilemeikkejä!

26-vuotiaana: Kohta mä taidan olla kolkyt. Äkkiä lapsia opiskeluja töitä avioliitto oma koti! Ei mulla oo ku avopuoliso ja opiskelupaikka! Mun kaikki suunnitelmat! Ai mut en mä kai ookaan epänormaali jos ei oo kaikkia noita. Jos kuitenki jotain olis. No onhan tässä vielä aikaa. Enks mä oo vasta 26.

29-vuotiaana: Ois sitä voinut jo aiemminkin jotain opiskella loppuun, ei taida reilun vuoden loppusuoralle pääseminen onnistua parissa viikossa. Yks laps tuli tällä ikävuosikymmenellä, seuraavalla sitten lisää. Rivitalosuunnitelma onnistu, naimisiinmeno on muutaman vuoden aikana paikkansa löytäneessä kihlausvaiheessa. Oonks mä nyt vanha vai nuori? Oonks mä sellanen kun äiti? Tässähän onkin ihan hyvä.

30-vuotiaana, puolen päivän kokemuksella: Tukka on pitkä enkä käytä vaelluslenkkareita. Enkä pikkuruisia toppeja ja hilemeikkejä. Tässäkin on hyvä.

Suhteet Oma elämä

Sano se sana

Joku aika sitten kirjotin puheen kehityksestä. Onko kuukaudessa tapahtunut muutosta? On ja ei. Tyyli on sama, määrä eri. M käyttää edelleen lopputavuja, mutta muutaman valitun sijaan hän sanoo ne jo lähes kaikesta. Oikeesti ”kaikki” tarkottaa tietysti lapsen osaavan satunnaisia sanoja, mutta äidin mielestä kaikkea.

Etenkin toistamalla tavuja tulee kyllä oikeesti paljon. ”Meetkö istuun sinne pulkkaan?” ”Kaan”. ”Otatko legoja?” ”Koja”. Mun ajatuksissa kielellisyys liittyy läheisesti asioiden ymmärtämiseen ja ajatteluun. Näin pienellä se on kai sitä, että alkaa osata yhdistää sanoja. Jos sanon M:lle, että laitetaan peitto päälle, hän sanoo ”to. -kkuu!” (nukkuu, kirjotusasu jäljittelee sitä että alkutavulla on äänetön paino josta seuraa kaks kovaa konsonanttia. Selkis?) Voi miten hän on viisas lapsi! Kaksi sanaa, melkein! M myös tunnistaa monta sellasta juttua, jotka osaa nimetä oikein. Mikä toi on? Tu (lintu). Mikä toi on? Ko (sammakko). Mikä toi on? Tiä (kynttilä). Mikä toi on? Ukko (lumiukko). Mitä tossa on? Pää (leipää).

Yksitavusten sanojen (ei! Tai pitkäks tavuks venytetty eeeeiiiiii) lisäks M osaa muutaman sanan kokonaan tai lähes kokonaan oikein. Näitä on ainakin pappa, kukku (kurkku) ja usein ruuan jälkeen pontevasti tulevat ”poppu! tiitti!”. Loppu/poppu todetaan myös, kun käännetään kirjasta viimenen sivu ja takakansi.

Alottelevan puhujan suuhun sopii kovat konsonantit, mut eka pehmeenkin konsonantin sanatavu on tullut. Se on tietysti ”mmi”, eli mummi. Pari kertaa on tainnut sanoo sanan kokonaan.

Mutta entäpä sana koira. Miten voi olla ihmiskunnalla niin mahdoton sana kun koira! Mähän en suostu puhuun hauvasta tai haukusta, koira on koira. Mutta ei toivookaan, että M tapailis yhtään sinne päinkään. Ehei, kun jossain näkyy koira, se on pelkkä ”vuhvuhvuh”. Ilmeisesti lapset on ohjelmoitu jotenkin niin, että koiralle on pakko keksiä joku löllö kiertoilmasu. Olkoon sitten vuhvuhvuh.

Viimein kuitenkin yks sana on ylitse muiden. Ei tiedetä mitä se tarkottaa, vai tarkottaako se kaikkee. Ehkä varhainen mielikuvitusystävä? Hän on kaikkialla. Hän on kaikessa. M:n lempisana. Hän on TUIJA. Tuija! Tuija! Tuijaaaa! Tuijjjjja! Tuijan voi sanoo ihan millon vaan ja missä vaan, käy aina. Käytännöllinen varsinkin sillon, kun kyllästyy inttämiseen. Me tietysti yritetään välillä saada M sanoon millon mitäkin, sano tää, sano toi, sano näin, sanosano. Muutaman kerran M on vaan hiljaa tuijottanut takasin ja todennut sitten, että TUIJA. Paitsi tietty sillon, kun kehottaa sanoon… tuija.

Suhteet Ystävät ja perhe Ajattelin tänään