Isäkuukausi

Täällä vietettiin isäkuukautta eli E oli töistä pois kuus viikkoo, plus pari lomaviikkoo päälle. Ja mitäpä siitä vois sanoo muuta kun hyvää. Mä käytin aikaa opiskeluun, etenkin alkuviikkoina lukukauden ja uusien kurssien alkaessa tuli kökittyä yliopistolla tiheestikin. Ihan kokonaista roolienvaihtoo ei tullut kun en kuitenkaan käynyt tarkan työajan töissä, mutta jo tää oli avartavaa. Vaikka kuinka usein ja monta kertaa on puhuttu siitä, millasta on kun toinen on paljon kotona ja toinen ei, niin silti niitä fiiliksiä ei voi tietää. Vaikka kuinka paljon on sanottu ja ymmärretty, että hei mä oon ollut koko päivän töissä, en jaksa, tai että hei mä oon hoitanut koko päivän lasta, en jaksa, silti sitä ei tainnut oikeesti ymmärtää. Ennen kun sen koki itse, molemmin puolin.

E on ollut paljon kotona myös arkipäivinä ja on siten tietonen päivien kulusta ja rutiineista. Siitä huolimatta jatkuva, kokonaisvaltanen, yksin lapsen kanssa oleminen oli kuluttavampaa kun tais odottaa. Koko päivä lapsen kanssa sillon tällön on paljolti eri, kun päivästä toiseen jatkuva. Samoin mä oon ollut ennenkin päiviä kotoo pois, mutta päivästä toiseen poislähteminen olikin vaikuttavampaa kun luulin. Etenkin alkuun päivien järjestäminen oli hankalaa, ja tuntu ettei lasta nää enää juuri ollenkaan. Oikeesti näin monta tuntia, mut se oli aika iso muutos aiempaan. Ja samaan aikaan se oli ihana vapaus, kun oli kaikkee omaa tekemistä. Jos olisin syyllistyvä sorttia, todennäkösesti olis ahdistanut olla aina ”väärässä paikassa”, pois lapsen luota tai vaan lapsen luona. En syyllistynyt, ja oikeestihan olinkin just sopivasti molemmissa. Etenkin kun E:n ja M:n yhteiselo oli ihanan omanlaistansa, mä en ollut enää yhtään niin ykköstärkee esimerkiks nukuttamisessa, itkusylinä isin syli olikin parempi ja heidän kaksin jäädessään mulle heilutettiin aina vaan ilosemmat heiheit, niin tuntu varsin oikeelta olla erikseen yksin.

Jos joku klisee taas kerran pitää paikkansa niin se, että lapset kasvaa hetkessä. Tuntu, että jo jonain yksittäisinä päivinä tuli iltapäivällä vastaan eri laps, kun jonka luota olin aamulla lähtenyt. Kelkasta voi siis ihan kehityssaralla tippua aika nopeesti (häh, millon se tollasen on oppinut? ai jo eilen, viime viikolla?), sekä tietysti arjen olemisesta. Oli hassu tunne, kun ite ei tiennyt automaattisesti yhtään koska laps on syönyt, mitä se syö seuraavaks, koska se menee nukkuun, millanen päivä on ollut. En voi kun kuvitella, kuinka todella helppoo on joutua oleen kakkosvanhempi ja pysyä siinä, jos peruslapsenhoito on säännönmukasesti lähinnä vaan toisen vanhemman kontolla. Peruslapsenhoidolla tarkotan tässä ja tän oman kokemuksen perusteella muutakin kun ”illat ja viikonloput”, nekin usein yhdessä.

Jos nää pari kuukautta jotain ajatusta toi, niin vahvisti entisiä. Äidit töihin ja isät kotiin ja sassiin!

Suhteet Ruoka ja juoma Ystävät ja perhe Ajattelin tänään

Yöunet. Omat.

Vuosikatsauksessa mainitsin, että äitiydestä ei  ilmennyt mitään jäätäviä yllätyksiä. Mieleen tuli kuitenkin yks asia, josta oon yllättynyt. Se, että pärjään kun pärjäänkin väh(emm)illä yöunilla. Mun suurin pelko (ja todellakin pelko, muutaman kerran itkinkin siitä hätäännyksestä etten ehkä saa nukkua tarpeeks) oli väsymys ja siitä seuraten se, että nukahdan väsyneenä kesken päivän ja vauva esim ryömii parvekkeelle ja tippuu jostain vauvanmentävästä aukosta jota en oo huomannut. Mutta autuaana luojan lykkynä en oo kuollut väsymykseen.

Mä oon aina tykännyt nukkua, paljon. Oon surkee aamusin. Ekan kerran nukuin pommiin kerhoikäsenä, eli en oo lapsenakaan ollut aamuvirkku pomppija. Kouluista oon läpi vuosien myöhästellyt jatkuvasti enkä todellakaan oo vapaaehtosesti valinnut aamukursseja. Vapaapäivänä aikasin herääminen on tarkottanut ennen puoltapäivää, ehkä yhtätoista, ihan epäluonnollisen aikasin jos kello on 9. jotain. Vaikka se ois 9.59, silti ollaan aamuvirkkuna. Varsinaisesti mä en niinkään perusta ilta- tai aamuvirkkupuheista, uskon että kyse on syvän unen vaiheesta. Sama unimäärä riittää tai ei riitä, riippuen mihin kohtaan se ajottuu. Vaikka nukkuisin klo 22-07, herätessä väsyttää. Jos nukun 23-08, on jo ihan ok. 00-09 jälkeen saatan herätä jopa itestään. Näin siis nykyään kun yöt on suht säännöllisiä, eikä tuu harva se päivä valvottua aamuyöhön. Rauhottumisen huomas jo raskausaikana, jollon tilanne käänty niin, että yli kymmeneen, saati yhteentoista nukkuminen tuntu myöhältä (”susta on näköjään tullut oikeen kovan luokan eläkeläinen”, totes siskokin, kun menin ja lähetin sille tekstarin joskus yheksän jälkeen). Paljon on siis tietysti ihan levosta kiinni, mutta edelleen ne aamuyön (eli siinä neljästä seittemään) unet on ne, jotka pitäs saada nukkua loppuun keskeytyksessä, jotta aamu ei lähtis koomasena.

Voitte siis kuvitella, että mua ei todellakaan naurattanut ajatus lapsiperheen aikataulusta, jossa noustaan ylös kuudelta. Meille olikin aika itsestäänselvää, että vauva pyritään saamaan tähän ”mun” rytmiin. Niin se pitkälti menikin, ja M laitettiin alusta lähtien nukkuun kymmenen yhdentoista aikaan, jollon menin itekin, ja syöttöjä lukuunottamatta uuteen päivään herättiin yhdeksän kymmenen maissa. Mieleen voi tietysti tulla se iltojen oma aika, mut sitä ei tarvinnut tosissaan ees miettiä. Kun valintana on se, kumpi on omalle hyvinvoinnille tärkeempää, oma aika iltasin vai kunnon unet aamusin, voitti jälkimmäinen mun kohdalla ihan kirkkaasti.

Tietysti on ollut myös niitä huonoja öitä (teki pahaa lukeekin tätä), liian aikasia aamuja ja väsyneitä päiviä. Mutta koska ne pääosin on kuitenkin vähemmistössä, oon selvinnyt. Tää tuntuu varmasti joistain naurettavalta, mutta mulle on saavutus porskuttaa seitsemän tunnin vuorokausiunella niin, että päällä ei oo jatkuva väsymys. Kyllä äitiys vaan opettaa! (Sitä en tiiä mitä taaperoaika opettaa, kun arvaamattomat aamut alkaa välillä yhdeksän pintaan, välillä muutama tunti aiemmin…)

Suhteet Oma elämä Hyvä olo