Aamukaaos
Ollaan tietyllä tavalla oltu viime ajat vuoden takaisissa tunnelmissa (muutenkin kun tän mun huomattavasti kommentointia herättävän blogin myötä, haha). Sillonhan vietettiin syksyä kolmeen pekkaan kotona, E:n isyysvapaalla uuden perheen arkielämään totutellen. Nyt E vietti isäkuukautta, ja siihen perään sumplittujen vuosilomien seurauksena oli vapaata melkein kaks kuukautta. Mun pitikin nyt kirjottaa oikeestaan siitä isäkuukaudesta, mutta…
Mä oon ihan purjeessa täällä! Hitsi että lapsenhoitaminen yksin onkin vaivalloista. Vaikka mä vapaan aikana käytin aikaa myös opiskeluun, usein ainakin aamut oltiin yhdessä kotona. Ja M ehti näköjään hyvin tottua siihen, että koko ajan on vähintään joku leikkimässä, lukemassa, sylittelemässä ja touhuamassa. Ja ite tottu siihen, että sopivasti vuorotellen sai lapsesta huolimatta lukee lehtee, juoda kahvia, torkkua ja muuta sellasta. Eipä saa enää.
Aamu on ollut niin kliseinen kuva kotiäitiydestä kun voi olla. Silmät ristissä raahauduin sohvalle lastenohjelmia pyörittään ja pihtiotteella tunnustelin, ettei laps lipee kainalosta. Sen jälkeen on kahvit jäähtyny, puuro palanu pohjaan, paita (oma) puettu väärinpäin päälle, kun koko ajan pitää toisessa kädessä selata satukirjaa tai nostella lasta pois sohvan selkänojan yli roikkumasta. Aamusuihkuun sentään pääsin, kun M tykkäs istua sen aikaa omassa ammeessaan leikkimässä. Jaa niin, ne kylpyvedet on siellä edelleen…
Ja kun aikaset päiväunet sitten alkaa, ehtii just juomaan mikrolämmitetyn kahvin ja selaan nopeimmat lehdet ja netit. Kunnes yleisavaimeton lukkoseppä rimputtelee ovikelloo ja seinän takana nukkuva pienokainen herää ovelta kuuluvaan kailotukseen.
Noh, onhan kello jo juuri yli puolenpäivän.