Mun täytyy vielä jatkaa Kävikö pahasti -kampanjasta, josta kirjotin jo aiemminkin. Tähän, kuten vastaaviin juttuihin yleensäkin, on lähtenyt mukaan etupäässä ne, joiden ei tarvis. Eli ne välittää, jotka jo muutenkin välittää. Kaikki kertoo omia kokemuksiaan kuinka ei saanut apua, ja kuinka ite anto apua. Harva kirjottaa, että ”joo hyvä kampanja, mä en mee ikinä auttaan vaan katon vaan”.

Aina välillä mulle nousee mieleen tilanne, joka sattu muutamia vuosia sitten. Nyt taas tän aiheen tiimoilta se tilanne on kipristänyt mieltä paljonkin.

Siitä on aikaa ehkä neljä tai viis vuotta, olisko ollut alkusyksyä. Seisoin Stockmannin bussipysäkillä, ihmisjoukossa. Rautatieaseman ja alebaarien kulmilla notkuu usein kaikenmoista hiipparia, nytkin joku epämääränen höntti heilui siinä itekseen äristen. Tyyppi ei ollut niin sanottu vanha juoppo, vaan nuorehko, roteva ja vähän pelottavankin näkönen. Otin muutaman askeleen kauemmas, kiersin tolppien toiselle puolelle. Hönö ärjähteli muutamalle ohikulkijalle.

Sitten pysäkille oli kävelemässä nainen lastenrattaiden kanssa. Hönö käveli vastaan, ja yhtäkkiä hyökkäävällä liikkeellä tunki naamansa naisen naaman lähelle ja karjas, HO! Huitas kädellään, ei lyönyt mutta pyyhkäs selkää. Nainen kiljaisi ja huusi miehen pois, hönö jatko matkaansa jotain vielä perään älähtäen. Nainen oli tietysti pelästynyt, lapsi pelästy, mäkin sinnepäin vilkasseena pelästyin. Nainen jäi pysäkille seisoon, oli itkun rajamailla ja vähän yli, tarkisti että lapsi on kunnossa. Oli selvästi jopa järkyttynyt, mitä tapahtui, tapahtuiko jotain, onko kaikki ok.

Mitä minä sitten tein? Käännyin pois. Käännyin. Käännyin pois. Omakin sydän takoen toivoin, että toivottavasti joku menee. Ajattelin kai, että en halua omalla kontaktilla lisätä omaa pelästystäni ja ajatusta, kuinka ite samassa tilanteessa pelästyisin. Seisoin siinä, tuijotin tietä ja teeskentelin etten huomaa. Silmäkulmasta näin muutaman vanhemman naisen menneen vaunujen ja naisen luokse, toivottavasti lohduttivat. Oma omatunto ei sillä pyyhkiytynyt.

Nainen tuli samaan bussiin. Istuin muutaman penkkirivin päässä, kun hän kaivo puhelimen ja soitti nyyhkien miehelleen. ”Joku tuli karjuun mun naamalle… en tiedä, joku vaan… luulin että tekee jotain… pelästyin paljon, pelästyin tosi paljon… huitas niskaan… ei sattunut… pelästyin… voitko tulla vastaan.” Kuulin katkelmia ja tuijotin eteenpäin. Kun nainen jäi pois, näin ikkunasta, kun tien yli juoksi mies ja ryntäs suoraan halaan naista, joka purskahti itkuun. Ite nielin itkua koko loppumatkan.

Muistan tilanteet tarkasti, koska kuten sanoin, ne on usein palannut mieleen. Oon miettinyt, miks en mennyt luokse. Miks en mennyt sanoon jotain ystävällistä, seuraks, hetken tueks. Välitin kyllä, mutta välitin kai itestäni enemmän. Tiedän että itken helposti jos toinenkin itkee, hätkähdän puolesta. Kuvittelin, että pysymällä poissa asia ei koske eikä satuta mua. No, eipä käynyt niin.

Ja täällä mäkin paasaan, että välittäkää ihmiset toisistanne, mä ainakin välitän.

Sinä siellä jossain, oon pahoillani, etten osottanut välittämistäni. Tosi pahoillani.