Sylissä kimpale kultaa

Mä en oo missään vaiheessa ottanut onkeeni neuvosta, jonka mukaan lasta ei kannata nukuttaa syliin. Kuulemma ei sen takia, että muuten saa aina roikkua vauvaa nukuttamassa ja toiseks siks, että sitten vauva ei opi turvallisesti nukahtaan yksin. Oma kokemus kertoo, että väärässä olivat.

Yöunille M:aa on säännöllisen epäsäännöllisesti nukutettu syliin. Välillä myös viereen ja välillä omaan sänkyyn. Kyllä, joskus on ollut hankalaa ja joskus on vierähtänyt pitempikin tovi, mutta ei aina. Jopa se ”ikinä” koitti suunnilleen kymmenen kuukauden iässä, kun M on laitettu omaan sänkyynsä suoraan iltaimetykseltä ja se on nukahtanut sinne. Ilmeisen turvallisesti.

Päiväunia M nukku vaunuissa suunnilleen yhdeksän kuukauden ikäseks, ja se oli aina helppo homma. Maito, vaatteet, tutti, vaunuun, ulos. Vaunu-unet loppu, kun M oppi kiipeen pois kopasta eikä suostunut nukkuun vyötettynä. Päiväunet alettiin ottaa omassa sängyssä, ja myös siihen saatujen pelottelujen (”ai nukkuuks se aina vaunuissa? mitenkähän se millonkaan suostuu nukkuun omassa sängyssä?”) varalta mentiin helpoimman kautta ja alettiin nukuttaa päiväunet syliin, josta siirrettiin nukkuva vauva sänkyyn. Ihan sinne samaan tuttuun ja turvalliseen sänkyyn.

Tää on ollut ehkä yks parhaita asioita, mitä ollaan lapsenhoidossa tehty.

Kun M alkaa hieroskella silmiä tai muuten osottaa unen merkkejä (tän näkee usein myös kellosta, koska hereilläolokestot on joka päivä aika lailla samat), mennään M:n huoneeseen sohvalle istuun. Joskus ottaa maitoa, joskus ei. Sitten nukutetaan.

Joskus hyräilen, joskus heijaan, joskus silitän, joskus vaan istutaan. M lojuu sylissä, päätä rintaan nojaten. Hän katselee ikkunasta ulos tai silmäilee huonetta. Hivelee hajamielisesti sormillaan mun käsivartta, hetkeksi valpastuu ottaen tutin pois suustaan, tarkkailee sitä ja pyörittelee käsissään, sitten laittaa takasin ja rentoutuu taas. Välillä hän äännähtää hieman, nostaa katseen ylös kuin kysyen, että jutellaanko, leikitäänkö vielä. Ei nyt kulta, nyt on uniaika, paina pää takasin. Hän hakee sopivan nojan. Istuu hiljaa, tuntuu itsekin odottavan unta. Kietoo kätensä vähän tukevammin mun käden ympärille ja pitää kiinni. Pikkuhiljaa silmän räpäyttämiset hidastuu, luomet ei enää aukene niin nopeasti. Suukotan päälakea. Hengitys rauhoittuu, sormet pysähtyy käsivarrelle, toinen käsi ehkä tipahtaa rentona alas ja siirrään pienen käsivarren parempaan asentoon. Vielä muutama raskas katse, sitten silmät jää kiinni. Uninen hengitys alkaa heti. En välttämättä malta laskea lasta heti pois. Katselen häntä ja haistelen tukkaa. Silitän paljasta säärtä. Siinä vaiheessa kaikki kliseet valtaa mielen, tuntuu ainoastaan että sylissä on kimpale kultaa, sylissä on pala omaa sydäntä. Kaikista vahvimpana tunne ja ihmetys, miten joku voi olla niin tärkeä, rakas ja ihana. Huokaan itsekin syvään ja keskityn hetkeen.

Sitten nostan M:n sänkyynsä, hän korjaa vähän asentoa ja maiskauttaa tuttia, saattaa vielä vilkaista ylös silmäluomien raosta. Peitto päälle ja pienokainen alottaa parin tunnin sikeet.

Mä en millään pysty oleen sitä mieltä, että olis ”järkevämpää” ottaa omaa aikaa sen sijaan että ”on kiinni vauvassa”, koska tolle korkeintaan vartille mulla ei oo mitään järkevämpää tekemistä. Jos hetki on mukava ja selvästi miellyttävä molemmille, vedän tunteet satasella järjen ohi.

Kommentit (9)
  1. Pakko kommentoida, koska näitä vauvojen uni asioita itsekin paljon joutunut miettimään ja kaveripiirissä asiasta keskusteltu. Ite olen meinaan äärettömän onnellinen siitä, että en ole opettanut vauvaani siihen, että häntä nukutetaan. Hyvin nopeast rutiininomaiset toimet ennen unia (yöunia) ja huoneesta pois. Päivällä on hieman hankalampaa, mutta tämä iltarutiini on toosi toosi tärkeä itselleni ja omalle mielenterveydelle. En ymmärrä enkä jaksaisi millään mitään tunnin nukutussessiota, joita aina välilllä kuulee puhuttavan. Uskon itse siihen, että lapsen/vauvankin käytös korreloi pitkälti aikuisen toimia.

    1. Totta toikin. Mekin alotettiin saman tien iltarutiinit ja opettaminen yksin nukahtamiseen, kun nukuttamiset alko järjestään oleen pitkälle yli puoli tuntia. Eikä niistä ”unikouluista” oo kuitenkaan tullut mitään tuntikausien huutoja, eli ainakin meidän vauva on oppinut myös muuhun kun siihen, miten olis aina tehty. Päiväunillekaan en jaksais mitään piinaavaa kauan kestävää nukuttamista, mut toi 5-15 minuuttia on niin rauhallinen ja itellekin rentouttava hetki, etten koe että tarvisin just sen hetken ”omaa aikaa” 🙂

  2. Ihana kirjoitus! <3

    Nukkuva lapsi on jotain niin liikuttavaa, ihan alusta asti. Siinä tulee jotenkin sellanen... pakahtuva olo.
    Että on itse täynnä rakkautta ja juuri siinä missä kuuluukin ja sit toisaalta sitä omaa lasta katsoo ihaillen ja samalla tuntuu että sydän murtuu, että nyt se on noin pieni ja viaton ja nukkuu tuossa, maailman murheet on vielä kaukana.

    Ja nukuttamisesta, meillä on varmaan ollut sylissä nukuttamisia ja itsekseen nukahtamisia, mennyt vaiheittain.

    1. Niin se vaan on! Se unen ja viattomuuden yhdistelmä ja siihen pakahtuminen on kans yks joka pitää kovasti paikkansa.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *