Synnytys, II

Eipä vissiin tuu taas paras äitsyblogin aihe, synnytys! Pistetään alkuun sama huomio kun viimeksi: ”Luvassa siis avautumisvaiheita, kellonaikoja, kopelointia, kipupohdintaa ja muuta asiaankuuluvaa, joten jos ei nappaa niin klikkaa ohi.”

Sit lähtee.

Raskausviikoiksi oli juuri vaihtunut 38+5, kun vartin verran puolenyön jälkeen kävin vessassa. Kumartuessani alavatsalla tuntui ja kuului outo naksahdus, ihan kun jotain olis rusahtanut. Jotain ”erilaista” alko lorista (mää varoitin!) ja epäilin heti lapsivettä, joten yritin muistella vessapaperitestejä: jos neste menee paperista läpi on se lapsivettä, jos jää pinnalle on jotain muuta. Kastelin muutaman paperitupon läpimäräks, ei paljoa epäilyttänyt. Istuskelin hiipivässä paniikissa sängynreunalle ja totesin miehelle, että tais lähtee vesiä tuleen. Googlailin pitääkö svo:lle soittaa heti, vettä lorahti aina kun nousin ylös tai olin seisaallani. Puolen tunnin päästä soitin, toisessa päässä automaatti ilmotti takasinsoittopalvelusta ja mua alko supistaa. Noin puolen minuutin supistuksia lähti heti tuleen viiden minuutin välein, napakan ja kivuliaan välimaastossa. Takaisinsoittoa ei kuulunut, vettä holahti yhtäkkiä enemmänkin, ja kuten tässä vaiheessa yleensä kannattaa, yritin sulkea koko synnytyshommelin ihan vaan pois mielestä. Yhden aikaan soitin lähellä asuvalle äidille, että varmaan ”pitäis tulla aamulla” lapsenvahdiks, kun vesiä lähti meneen pikkuhiljaa ja supistaa. Mua fiksumpana äiti lähti tuleen heti… mies oli tästä huojentunut, mua vaan nolotti kun turhaan juoksutan toista keskellä yötä. Supistukset kuitenkin koveni ja piteni, mies pakkas sairaalakassia ja mä edelleen hoin, että mennään aamulla tarkistukselle. Äiti tuli, mä myönnyin lähteen, haahuilin ympäriinsä, nojailin supistuksia pois ja tein kaikkea oleellista, kuten tyhjensin kameran muistia ja lisäsin sairaalakassiin kahdet farkut. Huikkasin äidille meidän tulevan jo kohta takasin, kun vihdoin pääsin autoon asti.

Vähän ennen kahta oltiin synnytysvastaanotossa, olin 3cm auki. Makasin käyrillä ja kätilö totes, että kylläpä supistaa tiuhaan. Kivut ei vielä tässä vaiheessa ollut mun mielestä mitenkään ihan hirveet, huohotutti kyllä mutta ei mitään apuaaaa-luokkaa. Eipä siitä sitten lähdettykään kotiin vaan siirryttiin saliin. Kätilö kyseli lääkkeistä, sanoin epiduraalin toimineen viimeks hyvin ja toivoin sitä nytkin, sitten myöhemmin. Kätilö sanoi että alkaa kuitenkin heti valmistella sitä, koska ”vaikutan aika kipeältä”. Olin ite jotenkin niin pihalla, että ajattelin edelleen olevani ihan alkutaipaleella, mies mutisi jotain ”näkisit ittes hei” kun sössötin ihan ookoosta olosta. En tiedä missä tunteettomassa mielenhäiriössä olin, vielä. Sittenpä ei kuitenkaan tainnut tulla kun kaks aivan karseeta supistusta jotka veti kerralla sen verran kireeks, että ilmotin nyt olevan se myöhemmin. Sain epiduraalin, varmaankin kello kolmen aikaan. Aukeaminen tapahtui ilmeisesti aika hyvää vauhtia jo ennen epiä ja sen aikana, koska puoli viiden aikaan kohdunsuu oli auki 8cm ja kätilö totesi, että loput vois jo melkein työntää sivuun ja yhden supistuksen jälkeen taitaa olla valmista.

Niin olikin, hetken päästä tuli aiiiiiivan jäätävä paine lantiolle ja tuntui että koko alapää rupee räjähtään, yritin ”hengittää alaspäin” tai jotain hittoa siinä kuvittelin tekeväni. Vähän tuntu jo että kävin jossain transsitilassa kun koitin vaan keskittyä pysyyn rentona ja ajatella kipua pois, hourailin silmät kiinni ja mies kopsutteli olkapäähän että ooksää ihan kunnossa hei. Epiduraali ei auttanut enää tähän eikä mitään muitakaan puudutteita (ei ehditty?) ollut. Vauva lähti tuleen aika ylhäältä mutta ilmeisesti ihan reilua vauhtia, silti todella turhauttavaa työntää kun ei tiedä yhtään mitä tapahtuu, missä mennään ja tapahtuuko mitään. Yritin kuitenkin ponnistella sopivaan malliin ja kätilö ohjas ja kehu koko ajan. Sitten pää alko tulla ulos, se oli……………….. sensuurisensuurisensuuri hirveetä. Tuntu että repeen ihan joka suuntaan (anteeks mahdollisista mielikuvista), itkin, karjuin, murisin, itkin lisää, kiroilin miten paljon sattuu, vinguin kätilölle ”ota se pois, mikset sää ota sitä jo pois?!?!?!?” -tyyppisiä järkeviä juttuja. Kätilö paino reunoja sivuun ja mun oli pakko vaan työntää, jollain järjen hivenellä sentään tajusin että ei se viivyttämällä paremmaks mee ja takasinpäin ei pääse. Välillä oli pakko vaan täristä ja rauhottua ja välillä ponnistaa, sitten kiellettiin työntämästä ja sitten taas vähän, ja sitten naaman edessä olikin huutava pieni ihminen. Ja voi luoja sentään miten äärettömän helpottavaa oli että se oli ohi, itkin ja nauroin ja itkin ja pyytelin anteeks ja puristin pikkuista suloista rakasta peukalonimijää rintaa vasten. Synnytyksen kesto oli neljä ja puoli tuntia, josta tuskaista, ikuisuudelta tuntuvaa ja kolme tikkiä vaativaa ponnistamista 13 minuuttia.

dscn3359.jpg

(Muuten, jos joskus, ikinä, olen kuvitellut tietäväni jotain yleistä synnyttämisestä, synnytyksen kokemisesta tai synnytyskivuista, niin enää en sano yhtään mitään. M:n synnytyksessä oli hurjan kivulias avautumisvaihe ja ns helppo ponnistaminen, nyt taas avautumisvaihe meni, ei nyt ihan huomaamatta mutta kuitenkin aika helpolla ohi, ja ponnistusvaihe oli kammottava. Näistäkin vaivaisesta kahdesta kokemuksesta voisin siis yhdistämällä saada joko alusta loppuun aika sujuvan ja ”kivuttoman” synnytyksen, tai sitten läpikotaisin tuskaisen ja todella väsyttävän. Enkä silti usko vielä olleeni edes missään ääripäässä, joten kyllä näihin variaatioita mahtuu.)

Kommentit (16)
  1. Toi loppu on tosi samankuuloista kun mulla. Avautumisvaihe kesti tosi pitkään, ja sen ehkä hitauden takia ne supistukset oli sellaisia ihan siedettäviä. Tai jotenkin se supistuskipu oli sellaista, et se unohtui heti kun supistus oli ohi. Ja vaik loppuvaiheessa ne oli aika kipeitä (ja mies huolehti jo alussa et näyttää hirveen kipeelle) ni en edelleenkään muista et se ois ollu mitenkään tosi-tosi-kipeetä. 

    Mut se ponnistus… Voi luoja! Se oli jo esikoisen kohdalla kauheeta, ja nyt se vasta kauheeta olikin. Oli puudutukset ja kaikki, mut ei auttanu. Tai siis toosa oli kyllä ihan tunnoton, mutta se kipu tuli jostain syvempää. Mut onneks sekin helpotti sillä  sekunnilla ku lapsi oli ulkona. Elämäni tuskaisimmat 18minuuttia.

    Jos joskus saatais kolmas lapsi, ni toivoisin et se ois pienempi ku 4,5kiloa eikä haittaa jos se päänympärys ois pienempi ku 36cm.

    1. Joo täällä tosiaan toi aika sama 36,5cm, oivoi. Mä kyllä muistan että vielä sit kun laps oli rinnalla, niin ehdin miettiä että alapäähän sattuu. En tiedä minkäkokonen on kolmen tikin repeämä, mut kai sellanen ritsahdus jotenkin siinä jomotti.

      Kipuja on kyllä valtavasti erilaisia, yhtään ei voi tietää minkälaista kipua milläkin kerralla on ja miltä se tuntuu. Mulla se ponnistuskipu oli, toki myös varmaan jossain siellä kohdunsuulla, mutta ehkä eniten ihan sellasta pinnassa tuntuvaa MUN IHO REPEE. Ja no niinhän se kyllä repeskin 😀 mut siis tuntu että se koko haarojen alue lähtee ratkeileen ihan holtittomasti.

  2. Hmh, mää taidan ottaa omat Lidocainit tms. puudutteet mukaan jos joskus synnytän, tökin niitä sitten joka puolelle ite jos en muuten saa.. Ha!

    1. Kandee 😀 tai säähän voit kätsysti synnyttää vaikka kotona, koulutat J:n vaan hätävaruiks tökkiin piikkejä jos ite meet vaikka tajuttomaks tms.

      1. Jep, oma apu paras apu tietysti! Mitään kätilöitä tarvita.

    2. Joo ja ProArgia nassuun niin jaksaa pungertaa! 😀

      1. No säähän sen sanoit! 😀

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *