Uhmaa ja rakkautta

Valmistelimme esikoista vauvan syntymään mielestämme hyvin. Puimme kaiken positiivisen kautta ja tytölle mukavaksi. ”Me oltiin niin onnellisia ja iloisia kun sä synnyit meidän perheen vauvaksi, nyt me ollaan kanssa iloisia kun syntyy toinenkin meidän perheen vauva.” ”Äiti ja isi rakastaa sua tosi paljon, niin kun me rakastetaan sitä uuttakin vauvaa.” ”Onpa kivaa, kun sulle tulee rakas sisarus.” Katseltiin M:n vauvakuvia, helliteltiin, puhuttiin perheestä. Tuntui, että M:n ja vauvan suhde oli odotettu, hyvä ja luja.

Niin se olikin. Kaikessa sinä ja vauva -ihasteluissa vaan unohtui, että myös tytön ja vanhempien muuttuvaa suhdetta olis pitänyt valmistella. Tiivistettynä: esikoinen ei oo missään vaiheessa tuntunut olevan kiukkuinen vauvalle, mutta hetken sitäkin enemmän meille. Hyvä tietysti niinpäin, mutta isku oli ehkä odotettua kovempi.

Ensikohtaamisesta alkaen kaikki lähti hyvin. Oli kerrottu, että vauvan syntyessä äiti ja isi menee sairaalaan, koska vauvan synnytys voi olla vaikeaa ja hoitajat on siellä auttamassa äitiä. Kaikki on kuitenkin hyvin ja kukaan ei ole kipeä (…). Sitten sairaalassa M pääsee näkemään uuden vauvan. Lopulta lähtö tuli yöllä yllättäen, mutta M ei ollut tuntunut siitä häiriintyvän, vaikka toki yllättyikin sohvalla nukkuneesta mummista. Päivällä lapsi ja mummi pääsikin tapaamaan uutta tulokasta. Se hetki, kun makasin potilashotellin sängyllä imettämässä vauvaa, kuulin oven aukeavan ja olkani yli näin tytön kävelevän mua kohti suurensuuri tummanpunainen ruusu kädessään… silmät täynnä jännitystä hän kurotti ylitseni, halasi kyljestä ja huokaisi, ihana vauva. Tässä nämä nyt on.

dscn3388.jpg

Mies oli kotona isävapailla noin kuukauden verran. Perhe-elämä oli mukavaa ja kaikki meni hyvin. Iloitsimme, miten mustasukkaisuutta ei näkynyt ja M oli vauvalle hellä ja rakastava. Toki tiedettiin, että kaikki saattoi olla vasta suurta alkuhuumaa, mutta toivonkipinä hyvästä jatkosta kyti silti. Tietysti tyttö välillä kokeili rajoja ja etenkin vauvan kestävyyttä, mutta kun kotona oli toinenkin vanhempi, joka sai haettua tytön toiseen huoneeseen sillon kun hän pomppi imetyshetkellä sängyllä vauvan vieressä tai läjäytti sitterin täyteen vauhtiin, pysyi rauha suhteellisen hyvin maassa. Sitten alkoi uusi arki, yksi äiti ja kaksi lasta.

Ei tarvinnut mennä montaakaan päivää, kun olin jo saanut maistaa ihan molempia arjen ääripäitä. Tässä toisten päivien kirjoituksessa tiivistyy edelleen aika pitkälti se, mitä se meno oli. Paitsi että ne hyvät toiset päivät hävis johonkin. Kuukauden verran oli aivan kamalaa. Itkin vähän väliä, paitsi sillon kun huusin. Esikoinen itki, esikoinen huusi, vauvaa hädin tuskin huomasi. Tyttö roikku mun tukassa, sotki, repi, nyppi. Pian alko tuntua varsin pieneltä harmilta se, että se ehti pöydän alle syömään aamupalaks puoli pussia karkkia tai että päivällä se veti kitusiinsa kananmunia kuorineen. Ja kun silmä vältti, tai siis ei välttänyt, oli mimmi vauvan kimpussa. Niin, sillon kun silmä tosiaan ei välttänyt. Missään vaiheessa tyttö ei tuntunut haluavan kiusata vauvaa, vaan nimenomaan mua. Jos olin kulman takana piilossa, ei ollut mitään hätää (paitsi ne sitterin jättivauhdit, jotka kuitenkin tuntu olevan vaan hauskanpitoa). Välillä M saattoi ihan silkasta mielenkiinnosta kokeilla miltä vauvan sormet tuntuu hampaiden välissä tai voiko pientä korvanlehteä nipistää, mutta yleensä hän hätkähti itekin vauvan itkua ja pyyteli heti kovasti anteeks. Mutta annas olla jos mä olin lähettyvillä ja näin lapset. M tuijotti mua silmät leimuten ja väänsi vauvaa jalasta. Huusi mut paikalle ja vasta sitten puri vauvan käsivartta. Jos mä komensin tyttöä jostain ihan muusta asiasta tai kielsin jotain, juoksi se samantien vauvan luokse, vilkas mua ja läppäs pientä päähän.

Huomasi kai, että viimeistään sillä saa äidin huomion, kun vauva repeää itkuun.

Hajotti. Tuntu hajottavan lastakin. Kaikki ei mennytkään ihan putkeen.

Kieltämiset ei auttanut. Huutaminen ei (todella yllättäen) auttanut. Erään kerran räjähdin aivan saatanasti ja vaivuin sen jälkeen itekin synkkyyteen. Tääkö on se arki jota haluan, tääkö on se mun kasvattamistyyli? Ei ei ei oo. Lähdin selättään kiukkua ja huomiosurua muuta kautta.

Tästä lähtien kaikki olisi positiivista ja kannustavaa. Aloitin aivan övereillä ylisanoilla ja pyrin aina oleen askeleen edellä. Kun tyttö vasta lähesty vauvaa, aloitin litaniani. ”Onpa kiva kun oot menossa vauvan luokse ja oot niin kivasti vauvan kanssa. Sä varmaan aiot antaa vauvalle siitä oman lelun kateltavaks, onpa kiva kun laitat sen siihen eteen, just siihen voit laittaa, vauvan on tosi kiva katella sitä, se varmaan ilahtuu. Joo vauva on kyllä tosi ilonen kun sä heiluttelet sitä niin hellästi. Kylläpä äitikin tulee iloseks kun sä oo niin fiksu ja ihana tyttö ja oot tosi rauhallisesti vauvan kanssa. Just näin me voidaan yhdessä silittää vauvaa ja samalla halia toisiamme. Meneepä tää hienosti, oot aivan ihana äitin kulta.” ”Sähän olit aika hassu kun yhtäkkiä nappasit tästä vauvan pyyhkeen ja vaipan just kun mä meinasin ottaa ne, nythän me tässä ihmetellään että miten se M ne nyt pois vei, sä varmaan haluat tuoda ne tänne takasin ihan kohta niin saadaan vauvan peppu pestyä, nyt kun mä laitan nää housut valmiiks niin sitten ihan just sää taidatkin sieltä oikein lujasti sännätä tänne äitin kainaloon ja tuoda vaipan takasin, kylläpäs vauvakin ilahtuu kun huomaa miten ihana sisko sillä on kun tuut ihan tähän viereen katteleen, no sieltä kulman takaahan sä jo niin hienosti kurkkaat, sitten vielä hyppelet tänne, äiti on niin ilonen ja onnellinen kun noin ihana tyttö on täällä meidän kanssa, voi kiitos kun toit vaipan takasin, kultaseni puspus.” Jep, huoh. Lopulta tää kuitenkin toimi paremmin kun se NYT TUOT SEN VAIPAN TÄNNE JA VÄHÄN ÄKKIÄ -karjuminen, ja vähitellen ne kaikista pisimmät lepertelyt normalisoitu ihan tavalliseks, kauniiks puheeks. Edelleen kyllä huomaan, että kehu, kiittäminen ja ohjaaminen oikeaan vaan toimii paremmin, kun kova käskeminen. Ja tämän lisäks, kun harvemmin joutuu tiukasti komentaan, ne harvemmatkin kerrat tuntuu menevän pikasemmin perille. Teoriassahan tämän toki tiedämme, mutta kokemusperäisesti se piti näköjään oppia.

Missään nimessä en halua maalailla kuvia, että täällä meillä se 3-vuotias enkeli ei poikkipuolista sanaa sano, ja päivät on yhtä pusia ja halia peräjälkeen. Kyllä sanoo, eikä ole. Tällä hetkellä tilanne on kuitenkin paaaaljon parempi kuin muutama kuukausi sitten, nyt arki, lastenhoito ja lasten kanssa oleminen on nautittavaa. Ja mikä on myös varsin tärkeää, lasten välinen suhde on pysynyt hyvänä. Ikinä ei tiedä, millasia vaiheita on edessä, mutta pääosin sisarusrakkaus tuntuu voittavan.

Aamulla, kun nousen keittiöön, kuulen tytön avaavan oman huoneen ovensa. Jalat sipsuttaa hetken, sitten hiljenee. Ja taas kerran, meidän sängyssä makaa peiton alla vieretysten kaksi tuikkivaa silmäparia, toisen kasvot toisen olkaa vasten, käsivarsi toisen ympärillä, ja isompi sanoo, ”täällä me ollaan, me teidän timantit.”  Niin olette.

dscn0010.jpg

Kommentit (10)
  1. Täsmälleen samat kuviot meillä tämänkin asian suhteen. Mä kirjoitin tuosta pikkuveljen syntymän aiheuttamasta hirmu-uhmasta jo aiemmin, ja ajatuksena on ollu kirjoittaa sen nykyisestä tasaantumisesta.

    Se vaatii kyllä vanhemmilta ihan hirveesti. Sitä henkistä jaksamista ja jatkuvaa ennakointia ja tietynlaista keplottelua. Aika samat keinot otettu käyttöön meilläkin, ja ne on (pääosin) toimineet. Tsemppiä vaan sinnekin! 🙂

  2. Hohoo, kuulostaa ihan samalta kun meillä oli! Ja just etenkin toi, että muiden silmien alla pikkusisarus saa kyytiä. Meillä oli pitkään pahin se jos oltiin isovanhempien luona, kun he on ollu esikoiselle aina niiiin tärkeitä ja omia, niin auta armias kun siihen tulikin yhtäkkiä joku vauva! Lopulta meni pari kuukautta niin, että isovanhemmilla ollessa mun piti pitää vauvaa ja isovanhempien olla 100%:sti esikoisen kanssa. Nyt on onneks helpottanut silläkin saralla ja isovanhemmatkin on saanu kunnolla tutustua uuteen tulokkaaseen. 

    Kyllä tässä joo aikamoista lapsipsykologia on saanu leikkiä ja yrittää koko ajan havainnoida sitä perheen dynamiikkaa, että sais jotain vinkkejä siitä, minkälaisesta toiminnasta ois hyötyä mustasukkasuuden lieventämiseen. 😀

    Tällä hetkellä suurimpana murheena on suosiminen, kun uudesta vauvasta on sukeutunut todellinen viihdyttäjä ja pelimies, ja tuittupääesikoinen meinaa monien sukulaisten ja tuttujen silmissä jäädä ihan kakkoseksi. Ymmärtäähän sen, että puolivuotias kujerteleva vauva on ihanampaa seuraa kuin 2v uhmis, joka yhtäkkiä saa jotain sätkyjä ja alkaa mm. purra tai lyödä, mut kyllä sydäntä aina särkee kun esikoinen yrittää innoissaan jollekulle jotain selittää, mutta toinen on ihan vauvan pauloissa eikä yhtään enää noteeraa. Ja miten sellasesta onkin niin hankala puhua suoraan sille toiselle aikuiselle? 

    1. Meillä muuten ei oo ollut isovanhempien suhteen ongelmia, ihme kyllä. Toisaalta nähdään niitä niin usein (yleensä useamman kerran viikossa), ettei ne ehkä oo ollut M:lle niin spesiaaleja tilaisuuksia, joista pitää kahmia kaikki huomio itelle. Tosi kiva jos teilläkin on parannusta aiempaan!

      Muutenkin kaikki tuntuu olleen yllättävän fiksuja (ei siis millään pahalla tutuille :D) sen suhteen, miten ottaa esikoista huomioon. Lähes jokainen meillä kyläillyt on aina ekana jutellut tytön kanssa ja touhuillut siinä, ja vasta sitten ”huomannut” vauvan. Joillain oli jotain tuomisia tytöllekin, mutta pidin tosi hyvänä myös sitä ettei hän kaikilta saanut automaattisesti lahjoja tms, ”kukin vuorollaan” jne. Mutta kyllä silti välillä huomaa sellasta malttamatonta pomppimista jos joku lepertelee pitempään vauvalle eikä huomaakaan maailman mahtavinta legorakennelmaa… onneks ainakin tuntuu että nekin odottelut ja muut on vielä mennyt ns normaalin piikkiin.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *