Ystävät yhdessä, melkein mekossa
Kun Rosanna joskus loppuvuoden (vai alku-?) kohdilla ilmoitteli helmikuun Mekkoiltamista, varasin päivän kalenteriin heti. Onneksi varasinkin, koska ilta blogiystävien kanssa oli aivan mahtava piristyshetki muuten niin tavalliseen tapaan taaplaavaan, opiskelujen ja mahapuuskutuksen täyttämään talveen. Tosin heti alkuun ilmoitin, että omalla kohdallani nää olis sitten Makkarankuori-iltamat, mutta kyllä sieltä kaapista sitten löytyi viime raskauden jäljeltä jotain muutakin kun pussifarkut. Muutenkaan varustelut ei mennyt osaltani ihan putkeen, sillä jos teema on ”mekko, kuohari ja ystävänpäivälahja”, joista mekko/hame oli hätävara, kuohari korvautu laimealla sitruunaoluella ja lahjankin unohdin kotiin ja korvasin sen siwa-suklaalla, niin… pehmeää, pehmeää on.
Mutta ei haitannut! Ilta oli täynnä naurua ja iloa, ruokaa ja juomaa, keskustelua ja touhua, juttua laidasta laitaan. Muiden vieraiden jäädessä yökylään oli itselläni tarkoitus hurauttaa yön pimeydessä kotiin, mutta kerta toisensa jälkeen huomasin lähtöyrityksissäni vaan istahtavani takasin tuolille, norkoilevani eteisessä ja palaavani taas mukaan. Ja katsellessani seuraavan päivän aamiaisbrunssikuvia, ei olis harmittanut venyttää reissua sinne asti…
En voi kuin toistella muita paikallaolleita: oon niin iloinen, että oon löytänyt tieni tähän porukkaan, että ympärille on osunut niin mahtavia ihmisiä ja että asiat osuu kohdalleen. Ihmiset on erilaisia, mutta kuitenkin samanlaisia. Emmi puki sanoiksi just sen, mitä itekin hoksasin: ”Tajusin näet, että tämä porukka, nämä ihanat leidit on se mun mammaporukka, jota en koskaan livenä löytänyt.” En mäkään kokenut omaks jutuks, tai edes tarpeelliseks, hakea ja löytää ”äitikavereita” jostain lapsen harrastuksista, ryhmäneuvoloista tai niin läheisesti edes lähiön leikkipuistosta. Olihan mulla kavereita joilla on lapsia, eikä ystävät muutenkaan esiinny jollain tietyllä määreellä. Mutta äitiyden ollessa alkukimmoke ystävyyteen, ei ikään kuin tarvitse enää erikseen tuoda sitä äitiyttä mitenkään ilmi tai esille – se vain on. On yksi osa minua ja meitä, kaikilla on tavallaan sama pohja. Mutta siltikään samalla ei se ole sen ystävyyden luoja tai edellytys, nyt vain on sattunut käymään niin, että jollain tavalla lapsiin tai vanhemmuteen liittyvät blogit on saattanut ihmisiä yhteen. Ja hyvä että on. Kiitos kaikille ihanasta illasta ja olemisesta.
(Mun pitää seriously vähän harjotella tota sydäntä.)
…ja jos nämä kuvat ja tunnelmat ei riitä, lisää löytyy Emmiltä, Ellalta, phocahispidalta, Sillypääntsiltä, Rosannalta (myös niitä seuraavan aamun fiilistelyjä) ja Iksulta. Mukana menossa oli myös Amma ja Silkkitassu. Kuvista kiitos Rosannalle, Emmille, Sillypääntsille ja phocahispidalle.