Suomeen synnyttämään Amerikasta – kannattaako

Moni ulkomailla asuva suomalainen miettii tuloa Suomeen synnyttämään. Myös me aloimme miettiä minun Suomeen tulemista synnytyksen ajaksi, kun ymmärsimme minkälainen taakka Amerikan kansalaisuus voisi Euroopassa myöhemmin asuvalle lapsellemme joku päivä olla. Neljän kuukauden Suomessa olon jälkeen voin todeta, että joinain päivinä olen todella onnellinen Jyväskylässä olosta, ja toisina päivinä on tehnyt mieli varata paluuliput Bostoniin hetimmiten. Edelleen olen sitä mieltä, että muodollisten seikkojen vuoksi on hyvä, että olemme täällä Jyväskylässä. 

Yritän tässä blogipostauksessa listata sellaisia asioita, mitä en ajatellut tänne Jyväskylään läksiessäni. Tarkoituksena on muistuttaa sellaisista ikävistä puolista mahdollista Amerikasta synnyttämään tulevaa, joista on hyvä muistuttaa itseään etukäteen.

Me myös ajateltiin olla täällä vain puolisen vuotta, vähän ennen ja jälkeen synnytyksen. Moni luksus, mistä nautti Amerikassa, ei olekaan täällä tarjolla ja totta kai myös toisinpäin. Välillä jurppii, kun täällä Jyväskylässä on niin vähän palveluja ja shoppailumahdollisuuksia. Linja-autoja kulkee aika harvakseltaan, varsinkin kun on nyt tottunut metrolla liikkumaan. Bostonissa toisaalta jurppi esim. lenkkimaastojen olemattomuus. 

Netin keskustelupalstoja selailtuani huomasin monen paluumuuttajan ajattelevan, että tulo Suomeen on vaikeampaa kuin poismuutto Amerikkaan. Keskustelut täyttyivät Suomessa asuvien marmatuksesta siitä, että tänne tullaan nauttimaan Kelan tarjoamista palveluista synnytyksen ajaksi ja sitten taas lähdetään. Totuus on, että Kela maksaa syntyvälle uudelle lapselle lapsilisää 95 euroa kuukausittain Suomessa olon ajalta, ja jo olemassa oleville lapsille, jos niitä tulee mukana. Muita tukia ei saa, ellei Suomeen muuta todella varhaisessa raskauden vaiheessa, ja ei meidän perheessä ainakaan niin aikaisin haluttu tänne tulla. Kela järjestää myös ilmaiset terveydenhoitopalvelut, sekä mahdollisille muille lapsille puolipäivähoitoa. Lama näkyy ehkä siten, että jo olemassa olevien lasten saaminen hoitoon voi kestää kuukausikaupalla, jos sittenkään kerkeävät Suomessa olon aikana mihinkään päästä. Ainakin meille ilmoitettiin, että tyttärelle elokuun alusta haettuun kerhopaikkaan ei saada kuin varasija, sillä kerhot on täällä täynnä.

En osaa sanoa, paljonko käyttämämme terveyspalvelut maksavat yhteiskunnalle. Luulisin, että kuitenkin kulutamme enemmän rahaa kuin mitä saamme ”yhteiskuntaa hyväksikäyttäessämme” kun tänne tultiin synnyttämään. Siinä mielessä tuntuu todella harhaiselta, kun moni haluaa syyllistää ja estää tänne synnyttämään tulemisen ulkomailla asuvilta Suomen kansalaisilta.

Huomasin aika äkkiä, että ihmisiä ei kiinnosta eivätkä he halua kuunnella Amerikan kokemuksia. Nykyään en enää edes mainitse kenellekään, että me ollaan monikulttuurinen perhe. Huomattavasti helpompaa rakentaa kontaktia paikallisten kanssa. Ylen kyselyssä oli selvinnyt, että moni paluumuuttaja salaa ulkomailla oleskelunsa. Itsekin koin sen pian paluumuuton jälkeen parhaaksi sillä tuntui, että moni kokee kertojan kerskuvan kun kertoo kysymättä tuollaisia. Täällä ei ihmiset kertoile itsestään ja esittele historiaansa niin avoimesti mitä Amerikassa, ja on hyvä sopeutua Suomen malliin ja olla kovin vaatimaton ja ”vastata itseä koskeviin kysymyksiin vain kysyttäessä.”

Joillakin täällä on myös tapana olla vastaamatta mitään. Voit esim. kysyä kassalta kuulumisia, ja kassa vastaa vain ”hyvää” tai ei mitään. Usein on käynyt niin, että olen lopettanut puhumisen jollekin, ja tuo tyyppi on vain tuijottanut minua sanomatta mitään. Ei minkäänlaista vastakommenttia. Myös täydentäviä kysymyksiä ei usein kysytä, tuijotetaan vain. Tämä tuijotus tuntuu todella oudolta, tulee itselle sellainen olo, että mitä tuo toinen miettii kun ei mitään sano. Small talkatessa jotkut saattavat yhtäkkiä sanoa jotakin negatiivista tai ns. ”sopimatonta”, siis puhua tuntemattomalle kepeän ja positiivisen alueen ulkopuolisia juttuja. ”On taas ollut niin huonot ilmat”, naapuri täräyttää sen sijaan että sanoisi ”Ensi viikoksi on luvattu taas auringonpaistetta”. Kyllähän se järkyttää vieläkin joka kerta. Myös kylässä käydessä ei aina välttämättä tarjoilla syötävää, jos juotavaakaan. Ensin minulla oli aina sellainen olo, että ei haluta, että ollaan kylässä, mutta myöhemmin opin, että tämä on ihan sallittavaa joillekin olla tarjoilematta vieraalle mitään. 

Paluumuutto tuntuu kuin astuisi vanhoihin kenkiin, jotka hiertävät. Toisille paluumuutto on toki suuri helpotus ja ihanaa olla takaisin vanhassa kotikulttuurissa. Oman kulttuurin huonoja puolia on ainakin minun vaikeampi sulattaa, koska niihin on niin väsynyt kun niitä on tullut niin nähtyä tässä elämän aikana. Esimerkiksi sylkevät ja kiroilevat nuoret alkavat olla elämässä jo niin nähtyä, että vähän väsyttää nyt nähdä ne entistäkin räikeämmin paluumuuttajana asuinalueelta, missä nuoriso ei syljeskele eikä kiroile.

Lama ja ihmisten töksähteleväisyys tuntuvat harmaalta, jos Amerikasta nyt tulee tänne synnyttämään. Kroatialainen ystäväni, joka myös lähti kotimaahansa synnyttämään, laittoi sähköpostia ja kertoi Zagrebiin uudelleensopeutumisen olevan hankalaa. Hänen lapsuudessaan Kroatia oli osa Neuvostoliittoa, mutta paikallisten mielestä taloudellinen ja byrokraattinen tilanne on maassa ajautunut pahemmaksi kuin koskaan Neuvostoaikana. Kroatialaiset tuntuvat kylmiltä ja etäisiltä, samalla lailla kuin kesällä Ranskaan palanneista naapureistamme tuntuvat ranskalaiset kovin kolkoilta. Digital inspiration-blogilla intialainen perheenäiti myöntää välillä katuvansa perheen paluumuuttoa Intiaan: ”Ystävällisyys (Intiassa) on aliarvostettua, ihmiset hyötyvät sinusta mielellään tilaisuuden tullen, etkä saa asioitasi tehtyä”. 

Itselleni on myös ollut järkytys se yleisen käytöksen puute, mikä monilla on. Bostonissa esim. leikkipuistossa lapsi käy vanhempansa kanssa sanomassa heipat kaikille muille puiston lapsille, kun puistoon tullaan. Suomessa olen törmännyt sellaiseen, että ihan hyvin voi puolituttukin vain tulla tai poistua paikalta heittämättä heippoja. Muutenkin on joillekin ihan Ok käyttäytyä kuin ei huomaisikaan toisia, esim. puhua kolmannesta paikalla olevasta henkilöstä toiselle niin kuin tämä ei edes olisi paikalla ja kuulemassa kaiken. ”Älä Topi heitä hiekkaa tytön päälle”, yms. ja olla yhtään pyytämättä anteeksi ”tytöltä”… ja näitä riittää.

Amerikassa ensin tekohymykulttuuri tuntui ehkä hieman ahdistavalta, mutta aika nopeasti totuin tervehtimään vastaantulevia, se kun nyt kuuluu käytöstapoihin siellä. Tänne kun tultiin takaisin, niin huomasin että ihmiset eivät vain ole hymyilemättä ja tervehtimättä, vaan täällä ei moni ota edes katsekontaktia vastaantulevaan. Pururadalla toiseen suuntaan menevä saattaa vastata tervehdykseen, mutta ainakin Jyväskylässä useimmiten saattaa olla että katselee vain muualle ja on kuin ei huomaisikaan, että täältä tulee toinen lenkkeilijä radan toista suuntaa. Eniten täällä Jyväskylässä hiertää varmaan tuo, että ollaan kuin ei oltaisi huomaavinaankaan, ei vaikka tönäisisi toista kaupassa tai ajelisi jalkakäytävällä pyörällä toisen ohi. Siitä vaan ohitus ja tyyppi menee, ei minkäänlaista kellon pirinää, ei mitään sanottavaa. Ensimmäisten kuukausien aikana se oli aina yhtä järkyttävää, toki nyt siihenkin ollaan jo totuttu.  On ihan eri kynnys ottaa kontaktia kanssaihmisiin, kun toisia ei edes katsota silmiin, niin nopeasti omakin sosiaalisuus pienenee.

Joskus tuntuu, kuin oma ihmisarvo olisi pienentynyt tässä muuton aikana, kun ihmisten ei tarvitse huomioida minua niin kuin Bostonissa paikallisessa tapakulttuurissa. Tiedän, että se johtuu erilaisesta kulttuurista eikä ole henkilökohtaista, mutta aika-ajoin se tuntuu todella pahalta. Kaikista kauheimmalta se tuntuu, kun tuo huomioimattomuus ja puhumattomuus kohdistuu silloin tällöin omaan taaperoon.

Välillä paluumuutto on tuntunut masentavalta. Kysyin mieheltäni, johtuisiko se siitä, että meillä on häntä kova ikävä, ihmisten kehnosta yleiskäytöksestä (huomattavasti vähemmän kontaktia kanssaihmisiin mitä aiemmin) vaiko pienistä piireistä (lapset leikkivät pienissä, kahden-kolmen lapsen ryhmissä tai omalla pihalla sisarusten ja naapureiden eli ”oman piirin” kanssa). Mieheni mielestä viimeiset raskausviikot vain saavat oloni tukalaksi hormonipöllyineen. Itselleni on alkanut kuitenkin muotoutua kuva, että en halua lapsia kasvattaa täällä kun ilmapiiri on huomattavasti epäsosiaalisempi kuin mitä lapsemme on sosiaalinen. Tässä vaiheessa raskautta emme voi palata takaisin, mutta Samin syntymän jälkeen haluan palata mieheni luo mahdollisimman pian. 

Helsingissä asuminen olisi huomattavasti helpompaa, ainakin Jyväskylässä palvelut ja shoppailumahdollisuudet ovat todella rajatut. Luksus-merkkituotteita on vaikea löytää, ja toisaalta Kiinassa valmistettu halpiskrääsä on niin paljon ylihinnoiteltua, että samat muovitavarat ovat täällä kymmeniä kertoja kalliimpia. Täällä ei voi esim. käyttää Foodlerin kaltaista lähettipalvelua, minkä kautta voi tilata lähetin tuomaan mistä tahansa kaupungin ravintolasta ruokaa kotiovelle. Jyväskylässä voi tilata pizzeriasta ja muutamasta kebab-paikasta ruokaa kotiin, mutta laatu on keskinkertaista. Myös ravintola- ja kahvilatarjonta on suppea ja hyviä paikkoja vaikea löytää. Sellaisia isoja leipomoita kakkuineen ja muine herkkuineen ei ole. Lounaskulttuuri on todella kehittymätön, myös Helsinkiin verrattuna. Iltaisin nälän yllättäessä ei oikein ole muita vaihtoehtoja kuin valmistaa ruokaa itse tai tilata joku pizza, näissäkään ei ole mitään luksuspizzoja tarjolla, vain tyyliin ”tonnikalapizza”, jne. 

Taaperoiden harrastukset ovat vaisumpaa ja pienimuotoisempaa toimintaa kuin Amerikassa. Jos on tottunut käymään muskarissa Amerikassa, missä on aina esiintyvä bändi, svengaavaa musiikkia ja tanssivia lapsia, niin täällä kannattaa tiedostaa, että muskari voi hyvin tarkoittaa sellaista tuntia, missä yksi aikuinen laulaa penkkirivissä istuvien lasten edessä Hiiri keittää puuroa-laulua ilman mitään bändiä soittamassa siellä taustalla. Sophie ei noissa muskareissa täällä jaksa istua paikallaan, enkä minäkään jaksa tuollaisissa olla mukana. Myös tanssikoulut, minkä kursseja selailin, näyttävät täällä Jyväskylässä aika tylsiltä taaperoikäiselle, tyyliin mitä katsoin niin tunnilla matkittiin apinoita ja hypittiin lattialla ilman musiikkia, tehden apinoiden ääniä. Täällä on usein tappavan tylsää olla noissa taaperoille järjestetyissä aktiviteeteissa, enkä ainakaan itse haluaisi täällä olla kotiäitinä, kun pitäisi aina olla noissa taaperon mukana.

Leikkipuistoissa on myös usein vain _yksi_ kiipeilyteline täällä Jyväskylässä, ja siinä sitten kiipeilee kaikki paikalla olevat lapset ikään katsomatta. Varsinkin vanhemmat pojat menevät telineissä sellaisessa hurmiossa välillä, että pieni taapero jää sinne jalkoihin. Tuntuu käsittämättömältä, että edes turvallisuussyistä alle 3-vuotiaille ei ole omia, pieniä telineitä Amerikan malliin.

En ennen edes tajunnut, kuinka Bostonissa on tosi kivoja ja aikuisillekin mielenkiintoisiksi tehtyjä aktiviteettejä taaperoille, paljon isoja ostoskeskuksia ja laadukkaita ravintoloita. Täällä niitä kaipaa.

Toisaalta on päiviä, jolloin tuntuu hyvältä olla täällä. Voi huonovointisena ihan hyvin mennä ihmisten ilmoille ja ei tarvitse hymyillä ja jutella kenellekään jos ei halua. Ilman tytärtä nauttisin enemmän metsälenkkeilystä, kirjojen lukemisesta, hyvistä pyöräilyteistä, loistavasta neuvolapalvelusta, Citymarketin laajasta ja laadukkaasta valikoimasta, hyvistä luomukaupoista kuten Ruohonjuuresta, monista ilmaisista kulttuuririennoista, laajasta harrastusvalikoimasta,  sekä monista muistakin asioista. Muiden ihmisten käytös ei varmaankaan vaikuttaisi omaan fiilikseeni. Taaperon kanssa kuitenkin arkipäivistä selviytymiseen vaikuttaa todella paljon muiden ihmisten käytös, ja sen miettiminen, että minkälaista tapakulttuuria ympärillä olevat välittävät omalle lapselle. Sophie viihtyy Jyväskylässä erinomaisesti.

Vaikka Amerikassa asuminen on todella kallista ja lapsille kertyy satojen tuhansien opintolainat, niin kuitenkin se elämän sosiaalinen laatu hyvällä asuinalueella saattaa olla kulujen arvoista. 

Synnyttämään tulevalle voin kertoa, että jos on ennestään jo lapsia ja tuntuu mahdolliselta esim. hankkia au pair, niin ei ehkä kannata tulla tänne synnyttämään. Helsingissä ja esikoisen synnyttäjänä voi olla ihan eri juttu. Omasta mielestäni kuitenkin teimme hyvän päätöksen, kun tulimme tänne synnyttämään. Aika menee todella nopeasti, mekin ollaan oltu jo neljä kuukautta, ja pian se lähdön aikakin taas koittaa.