Täällä ollaan vielä

Toisen lapsen syntymän jälkeen elämä on käynyt niin kiireiseksi, ettei ole ollut järkevää aikaa kirjoitella. Luppoaikana on usein tarve rentoutua, tai jos energiaa riittää se täytyy käyttää saksan kielen opiskeluun. Olemme päättäneet muuttaa keväällä Berliiniin, Amerikka jää meidän osalta. Moni ystävämme ja Seiskasta seuraten myös moni julkkis, muuttaa lopulta takaisin Eurooppaan. Harva jää, miljonäärijääkiekonpelaajatkin tulevat takaisin lasten tulevaisuuteen vedoten. Vaikka Amerikassa on aivan ihana kulttuuri ja mukavaa ja upeaa noin muuten, niin järjestelmä on silti täynnä epävarmuutta, riskejä ja yllätyksiä, joita Eurooppalaiseen turvallisuuteen tottunut ei välttämättä halua ottaa. Viime kuussa tapahtunut Green Card-anomuksien poisveto oli shokki muutamille ystävillemme, jotka hakevat pysyvää olekelulupaa. Eräs vannoutunut suomalainen nainen Bostonissa, joka rakastaa Amerikkaa yli kaiken, jäi todella pahalle tuulelle kuullessaan, että jo vuosia kestänyt hakuprosessi pitäisi aloittaa uudestaan nollasta. Jopa hän, joka henkeen ja vereen kokee olevansa sydämeltään amerikkalainen, miettii nyt paluumuuttoa. 

Sophie on pahassa uhmaiässä, mikä on välillä todella rasittavaa, varsinkin kun mies ei ole paikalla. Hirveästi odotan, että pääsemme taas asumaan yhdessä. Ikävä on molemmin puolin kova. Mieheni kertoi saavansa masennusoireita tästä erossa asumisesta, itse olen kuitenkin ihan liian kiireinen näiden lasten kanssa, että kerkeäisin liikaa haikailemaan.

Olen oppinut, että tuollaisen yltiösosiaalisen lapsen kuin Sophien kanssa ei vaan voi mennä pieniin leikkipuistoihin tai homogeenisiin, pieniin kerhoihin. Nykyään käymme vain niissä kahdessa isoimmassa puistossa Jyväskylässä, ja aina sieltä löytyy leikkiseuraa, kun on niin paljon lapsia. Eilenkin Sophiella oli tosi hauskaa yhden vähän vanhemman pojan kanssa, kun he laskivat tandempyörällä pientä mäkeä ja olivat liukumäessä. Lisäksi olemme löytäneet Jyväskylässä asuvien amerikkalaisten yhteisön, ja käymme heidän kanssaan aina silloin tällöin treffeillä leikkimässä englanniksi. Sophie käy myös muutamassa eri kerhossa, uimassa, leikkipuistoissa, ja vaihtelevasti eri puuhapaikoissa. Viihdymme nykyään täällä tosi hyvin, kun ensin oivallettiin, että me ei ihan oikeesti viihdytä ja voida olla sellaisissa paikoissa, missä on pienet piirit, tai pienissä puistoissa missä tyyliin kolme eri perhettä leikkii kukin yksin jossain päin puiston laitoja. Me halutaan ulos lähtiessä olla ihmisten ilmoilla vilkkaassa ja sosiaalisessa ympäristössä, muuten Sophie hermostuu helposti. Kotona nökötetään ihan tarpeeksi tällä pienellä porukalla nyhjäämässä.

Olen myös ymmärtänyt, että Jyväskylässä selvitäkseen pitää osata nauttia hiljaisista hetkistä. Aamulenkillä seurata auringonnousua, katsella järven päällä leijuvaa sumua ja kuunnella lintujen laulua ja valtatieltä kantautuvaa autojen huminaa. Huikata ”Hyvää huomenta” niille muutamille muille aamulenkillä oleville, pääosin koiranulkoiluttajille ja vanhoille eläkeläispariskunnille. Bostonin hälinästä tänne tultua ensin moinen rauhallisuus oli vähän stressaavaa, mutta nyt nautin rauhallisista aamulenkeistä todella. Koen olevani onnellinen, ja lapset ovat varmasti myös. Ainoat, mistä koen jääväni paitsi ovat mies ja joogatunnit. Olisi myös kivaa, jos olisi vähän enemmän aikaa kokkailla. Välillä on kauhea ikävä Bostonin ystäväpiiriä, mutta heistäkin suurin osa on jo muuttanut sieltä pois.

Pari kuukautta synnytyksen jälkeen kroppaan oli jäänyt 14 ylimääräistä kiloa, joista olen laihduttanut jo kahdeksan. Kuusi kiloa pitäisi vielä pinnistää. Vartalo on jo normaalipainoisen mitoissa, mutta olen mieluiten vähän normaalipainoista hoikempi, että 32-34 kokoiset vaatteet mahtuvat päälle. Laihdutus ei sinällään vie aikaa, kontrolloin vain ruokavaliotani niin että jätin lisätyt sokerit ja siirapit pois. Ensin oli vaikeaa, mutta nyt on alkanut jo hahmottua esim. että mitä syön iltapäiväpullan tilalla ja miten esim. smoothiet saa maistuviksi ilman sokereita. Aivoissakin tuntuu erilaiselta, paljon tyynemmältä ilman sokeria. On myös sellainen olo, kuin verenpaine olisi vähän laskenut. Olen näiden viikkojen aikana tajunnut, kuinka paljon sokeri pahentaa esim. stressin tunnetta ja hermostumista. Kun nuo viimeiset kuusi kiloa on eliminoitu, tuskin enää koskaan syöpöttelen sokerilla entiseen tyyliin. Välillä pitää tietysti herkutella, mutta vähän riittää.

Miehen veli on taas menossa naimisiin, nyt on eri tyttö kuin viime postauksessa. Sen italialaisintialaisen tytön äiti lopulta esti ne häät. Minulla ja mieheni isällä on tunne, että tuo uusi tyttönen havittelee vain Saksan kansalaisuutta ensisijaisesti ja mieheni veli on ihan toissijainen asia hänelle. Aika näyttää. Korostan, etten tuota intialaisnaista ole tavannut muuta kuin pari kertaa Skypen välityksellä, ja hän vain hihitteli käsi suun edessä kokoajan. En ainakaan vielä pidä hänestä erityisemmin, mutta toivottavasti ennakkoluuloni häntä kohtaan osoittautuvat vääriksi. Joka tapauksessa varmaan tullaan enemmän tai vahemmän olemaan heidän kanssaan tekemisissä siellä Berliinissä. 

Koska olen niin kiireinen tuon saksan kielen opiskelun kanssa, päätän jättää tämän blogin kirjoittamisen tähän. Tänne jäi mukavasti talteen merkintöjä tuosta meidän Amerikan vuodesta, tämä jääköön tällaisenaan meidän Amerikan vuoden blogiksi. Aloitan uuden blogin, kun muutamme Saksaan. Siitä tulee Saksa-blogi. Tulen tänne siinä maalis-huhtikuun paikkeilla antamaan linkkiä uuteen blogiin.

Hyvää joulunodotusta kaikille! Kirjoitellaan taas ensi vuonna.