Kulttuurishokki Amerikassa ja koti-ikävä

Tajusin juuri, että Amerikassakin on oma kulttuurinsa. Vaivuin täysin kulttuurishokkiin ja aloin ikävöidä Eurooppaa. Mieheni on kauhuissaan.

Eurooppalainen on Amerikkaan tullessaan usein ensimmäisen kuukauden ajan ihan fiiliksissään. Kaikki on niin suurta, mahtavaa ja positiivista. Tätä kautta netissä toisaalla kutsuttiin Amerikkaan saapumisen ajan kuherruskuukaudeksi. Tämän jälkeen alkaa arki pyöriä jo niin rutiinilla, että alun uutuudenviehätys katoaa. Pienet ja erilaiset asiat kulttuurissa alkaa ärsyttää, iskee koti-ikävä.

Itse olen nyt havahtunut siihen, ettei täällä niin positiivinen ilmapiiri olekaan. Tämän maan tapoihin vain kuuluu iso hymy ja ylistävät adjektiivit kuten ”great”, ”awesome”, ”fantastic”. Otin tänne saapuessani kaiken tuon kirjaimellisesti, mutta siis vasta nyt tajuan, että varsinkin kaikista suurimmin hymyilevät ja positiivisimmin puhuvat saattavat ajatella hyvinkin negatiivisia. Oikeastaan mitä isompi hymy, sitä varmemmin on keskustelukumppanilla negatiivisia ajatuksia tai jonkun myynti mielessä.

Käsittämätöntä on myös kerjuuseen perustuva sosiaaliturva. Täällä on jatkuvasti meneillään fundraisinkeja, järjestettyjä rahankeruita, ahdinkoon johtuneille. Itseäni hirvitti häpäistyn näköisenä, itku kurkussa kadulla seissyt nainen pahvilappu käsissä ”Sain potkut, olen yksinhuoltaja, pyydan antakaa tukea”. Mielestäni hyvään tahtoon perustuva sosiaalituki on törkeää. Pidän Saudi-Arabian mallista, missä jokainen kansalainen saa ilmaisen asunnon, ruoan ja muun elämisen edellytykset suoraan valtiolta syntymäpäivälahjaksi. Asunto ja ruoka kuuluu kaikille.

Amerikkalaiset ovat osoittautuneet myös hyvin sulkeutuneeksi kansaksi. Small talkia höpötellen tehdään paljon uusia tuttavuuksia jatkuvasti, mutta aitoja kavereita amerikkalaisilla on vain muutama. Tämä johtuu siitä, että amerikkalaiseen kulttuuriin ei kuulu ystavyys työpaikoilla. Jokainen työntekijä on toisensa kilpailija, ja potkut voi saada kuka vain milloin vain. Tällaisessa ympäristössä ja paineessa on parempi olla tutustumatta työtoveriin. 30-vuotiaalla menee paljon aikaa myös itsestä huolehtimiseen kuntosaleilla, lenkeillä, harrastuksissa, perheen parissa.. eikä aikaa jää enää kavereille, ehkä maksimissaan viidelle.

Järkytyin tajutessani, kuinka erilaista seuraelämä täällä on. Amerikkaoppaasta luin, että amerikkalaiset eivät käy kahdenkesken kavereiden kanssa juuri missään, vaan tapaamiset hoidetaan joukolla mm. tuppervaarakutsuilla, ryhmäpiknikeillä. Televisiosarjoissa nähty seurustelu ei ole tyypillistä, vaan poika ja tyttö menevät kavereiden kanssa ulos, eivätkä niinkään kaksistaan. Kysymykseen ”how r u” ei saa vastata mitään, korkeintaan ”fine” tai ”good”, mutta nekin on jo liikaa. Tervehtiessä tulee sanoa ”hi”, ei ”hello” tai mitään muuta kuin ”hi”.

Olen tajunnut, kuinka paljon täällä ihmistä arvostellaan varakkuuden perusteella. Ei ole niin yhdentekevää kuin aluksi luulin, minkälainen talvitakki on päällä. Köyhälle reppanallekin kyllä hymyillään ja puhutaan kohteliaasti, mutta aidot tunteet saattavat olla hyvinkin negatiivisia.

Tiivistettynä: Tämä on kyllä todella pinnallinen maa, missä kaikilla on feikkihymy kasvoilla ja ihmiset arvostelevat negatiivisesti toisiaan koiranhymy kasvoillaan.

Mieheni kauhistui, että minulla on nyt aivan väärä kuva Amerikasta. Hän oli todella pahoillaan, että on tuonut minut, yhteisöllisen naisen, näin ondovidualistiseen kulttuuriin. Toppuuttelin, että tämä kritisointivaihe kuuluu Eurooppalaisen kotoutumiseen. Täällä on ihan eri kulttuuri kuin Euroopassa ja olen vasta nyt pääsemässä kärryille, mistä täällä on oikeasti kyse.