Saariristeily

Bostonin pormestari. Huomasin aamulla ilmoituksen, että Bostonin pormestari järjestää lähipuistossani aamiaisen ja vastailee kysymyksiin. Itseäni kiinnosti paitsi aamupala, myös kuulla paikallisten kysymyksiä. Paikalle oli hyvissä ajoin saapunut iso kiinalaisjoukkio, joka sulloi kaksin käsin leivonnaisia ja hedelmiä laukkuihin buffetin avautuessa. Eräälläkin naisella oli rasia mukana käsilaukussa, johon sai paljon sullottua. Kiinalaiset päästivät muut lähelle vasta, kun koko buffetpöytä oli tyhjä. Pormestari saapui paikalle runsaan avustajajoukun kanssa, joka piti huolen, ettei kukaan pääse lähelle. Jos olisi halunnut esittää kysymyksen, olisi pitänyt moukkamaisesti huudella. Pormestari kehui upeaa päivää, hyvää kotikaupunkia ja mainitsi monta kertaa tapahtuman sponsorit. ”Hyvä päivä jee jee hyvä olla täällä puistossa teidän kanssa jee jee Upea päivä jee jee hyviä leivonnaisia jee jee kiitos vielä kerran sponsoreille jee jee”. Nurkassa oli kyniä ja paperia sekä laatikko, johon voi halutessaan kirjoittaa kysymyksen pormestarille. Hän palaisi asiaan sähköpostilla. Olen oppinut, että Amerikassa on ilmaista vain puistot, kävelykadut ja kirjasto. Kaikki muu ilmainen on markkinointia, kuten tämä aamuinen tapahtuma. 

Joskus joku saattaa tulla juttelemaan mukavia ja tarjoaa sitten yllättäen käyntikorttiaan ja palveluitaan. Hintoja on välillä vaikea löytää, ja ne kuulee joissain kaupoissa vasta myyjältä tai palvelun tarjoajalle soittamalla. Tällöinkin hinnan saa selville vasta pienen markkinointipuheen jälkeen. Amerikkalaiset osaavat myydä, ja ehkä itsellenikin tarttuu täältä hyviä markkinointikikkoja. Tuntuuhan se kyllä välillä siltä, kuin tyhmänä pidettäisiin.

Chinatown ja latinalaisalueet ovat ränsistyneintä Bostonia. Kun kaikkialla muualla huolehditaan peruskunnostuksesta, herää kysymys, halutaanko luoda mielikuvaa ränsistyneistä ulkomaista pitämällä Chinatownin rakennukset ja kadut niin huonossa kunnossa.

Amerikkalaiset ovat todella yhtenäinen kansakunta, individualismi oikein loistaa poissaolollaan. Samaan aikaan ihmisiä näkyy paljon yksin julkisilla paikoilla, ja Amerikkalaiset asuvatkin isoimmissa kodeissa pienimpien asukasmäärien kanssa. En ole kenelläkään nähnyt mitään muuta kännykkää kuin uusimman iPhonen. Myös kaikilla miehillä on joko valkoinen tai pastellinsävyinen kauluspaita. Hiustyylit ovat samat lyhyet kaikilla. Naisilla on jakkupukujen vyöt niin tiukilla, että ihmettelen kuinka he voivat päivän aikana syödä. Lähes jokaisella on värjätty tukka. Jokainen myös puhuu tietyn kaavan mukaan, samoja fraaseja kuulee jokaisen suusta. Kilpailu myös loistaa poissaolollaan, kaupoissa on vain muutaman suuren brändin tuotteita, valinnanvaraa ei juurikaan ole ellei mene erikoisputiikkiin. Aikaisemmin olen jo tässä blogissa miettinyt mahdollisten kartellien olemassaoloa, sillä saman palvelun tuottajien hinnoissa on hyvin vähän jos ollenkaan vaihtelua. Olen alkanut viihtyä täällä kuitenkin niin hyvin, että huomasin tipan tulevan linssiin, kun mieheni puhui ikävöivänsä äitiään ja Saksaa.

Tässä toinen kuva keskustasta, josta näkee noita kauluspaitojen värejä.
Teimme Sophien kanssa risteilyn Bostonin lähisaarille. Sophie oli niin onnellinen, kun sai leikkiä hiekalla.
Aidoista saarista ei ole kyse, vaan rakennetuista. Jotenkin sen epäaitouden vain aistii. Amerikassa on mm. niin pienet luomumarkkinat heviosastolla, että olen alkanut ostaa myös niitä isoja, kiiltäviä vihanneksia. Jos syö eineksia tai purkitettua ruokaa, niin valinnanvaraa on paljon. Täällä ei elintarvikkeiden tuoteselostuksiin tarvitse laittaa kaikkia kemikaaleja, jolloin ainakin itselleni jää sellainen epätietoinen olo.
  Vietimme ihanan päivän saarilla, Sophie oli hyvin tyytyväinen ja innoissaan lautalla. Sophie naureskeli aaltoja tarkkaillessaan, kun yksi poika tuli huutamaan ”Get the Hell out of here!” ja halusi löydä Sophieta. Aina silloin tällöin joku lapsi tulee ja haluaa potkaista, lyödä taikka nipistää Sophieta. En oikein tiedä, kuinka näihin suhtautua. Mieheni käski pakottaa heitä pyytämään anteeksi. Kammottavin tapaus oli, kun eräs poika alkoi heitellä aidatussa leikkipuistossa amerikkalaista jalkapalloa. Hänen äitinsä sanoi, että vauvoja pitäisi varoa. ”As if I would care”, vastasi poika eikä äiti siihen sanonut mitään. Meidän piti lähteä puistosta, sillä se oli aivan liian vaarallista.
 

Saimme hienoja valokuvia.

Bostonin silhuetti saarelta käsin.

Sophie on niin ihana, viaton ja hyväntuulinen tyttö, oikein harmittaa, miten jotkut häntä voivat kohdella törkeästi.

Tuut tuut!