Ensimmäinen hääpäivä
Tänään tuli jo vuosi naimisissa oloa täyteen. Olin häissämme seitsemännellä kuulla raskaana. Vihkimisen jälkeen tuli jossain vaiheessa avioliittoahdistus, että tässä sitä nyt ollaan ja muutetaan Berliiniin koko loppuelämäksi, enkä edes osaa saksaa! MINUSTA on silti tulossa SAKSAN kansalainen. Olen ylpeä saksalaisuudestamme ja eurooppalaisesta kulttuuriperinnöstä. Ensimmäisillä avioliittoviikoilla ajelimme autolla Berliinissä, eikä mieheni puhunut mitään. Ajattelin heti, että siihen loppui mukava aika yhdessä, nyt ollaan tylsästi naimisissa eikä löydy enää mitään sanomista 😀 Ajan kuluessa huomaan kuitenkin yhä enemmän huumorimme, kommunikointimme ja mielipiteidemme lähentyvän toisiaan.
Kysyin tänään mieheltäni, mikä on hänelle ollut vuotemme kohokohta. ”Sophien syntymä. Olin niin ylpeä, että kehoni tuntui miltei painottomalta.” Totesin ajattelevani samoin. Mieheni pyörtyi onnesta nähdessään Sophien ensimmäisen kerran, joten aika painotttomalta on mahtanut tuntua!
Kuvassa me ensitapaamisella, noin muutama viikko ensimmäisistä lähettämistämme sähköposteista. Tapasimme netin avioliittopalvelussa ja vain viikon tuntemisen perusteella päätimme mennä naimisiin. Todella moni huuteli hädissään edestä ja takaa, että sillä tavalla ei mennä naimisiin. Ei ainakaan, jos puoliso asuu ulkomailla, puhuu vierasta kieltä ja omaa etnistä taustaa. Ensin pitäisi seurustella ja asua yhdessä, mieluiten vuosia, ja jos sitten vielä siltä tuntuu niin okei.
Olin seurustellut jo X kertaa, täysin tietoisena siitä että seurustelusuhteeni olivat aina menneet pieleen, myös vuosien yhdessä asumisen jälkeen. Tunsin vanhenevani ja kuluttavani vuosia hukkaan seurustelumyllyssä. Koko seurustelurumba alkoi tuntua moraalisesti arveluttavalta, ja sitten mieheni kertoi tuntevansa samoin. Silloin sain hengähtää; olin löytänyt hengenheimolaisen.
Sitten suhteemme ajautui muutamia kertoja isoihin kriiseihin, mutta aina löytyi molemminpuolista halua keskustella ja jatkaa yhdessä. Yhtenä marraskuun iltana kahden kuukauden seurustelun jälkeen ilmoitin olevani täysin täynnä koko suhdetta ja että nyt loppuu tämä koko hölmöily. Mieheni ei tätä hyväksynyt ja kertoi lentävänsä seuraavalla lennolla Helsinkiin. Kauhuissani soittelin ja laittelin viestejä, että ihan oikeasti en keskustele hänen kanssaan enää kertaakaan. Noin kolmen tunnin kuluttua mies seisoi oveni takana Helsingissä. Silloin jos milloin tajusin, että jos vain yhteensovittaa niin hienosti palaset yhteen loksahtaa. Vakava parisuhde ja raskaus on sittemmin kesyttänyt meidät molemmat. Emme ole koko avioliiton aikana riidelleet kertaakaan, kumpaakaan ei vain enää jaksa ärsyttää mikään. Sitä paitsi pitäähän tuo vauva niin paljon kuria täällä!
Sallin itselleni enemmän, vähemmän välitän arvosteluista ja mikä tärkeintä, olen lähes kokonaan lakannut miettimästä menneitä. Siinä tärkeää pääomaa, jonka olen kerryttänyt satamaan ankkuroituessa.
Seurustelusuhteissa ei koskaan tullut sitä tunnetta, että tässä nyt ollaan ja tämä on tässä koko loppuelämän. Voin sydämestäni suositella avioliittoa muillekin, se on ainakin omalla kohdallani tuonut elämään tietynlaista täyttymyksen tunnetta. Ei kannata kuunnella muiden mielipiteitä siitä, miten avioliitto pitäisi solmia. Tässä vielä hyvä kiinalainen sananlasku: ”Kun seurustelet, pidä molemmat silmät auki. Kun menet naimisiin, sulje toinen silmä. Kun lapsia tulee, sulje molemmat silmät.”