Ensimmäiset askelet
Sophie on ottanut tänään ensimmäiset askelet! Kokonaista kolme kerralla 🙂
Lueskelin muiden Amerikassa asuvien suomalaisten blogeja, ja huomasin monissa esiteltävän amerikkalaiseen tapaan vain niitä hyviä puolia. Siinä ehkä halutaan antaa itsestä tietynlaista, yleisesti hyväksyttävää kuvaa. Mielestäni elämä on upeaa juuri sen moninaisuuden, eri kerrosten, niin hyvien kuin ikävien, vuoksi.
Olimme mieheni kanssa syömässä ja kävi ilmi, että hän on kokoajan luullut minun haluavan asua täällä koko loppuelämän ajan. Kerroin, että haluaisin siihen asti täällä asua, että Sophie menee kouluun. Mieheni mielestä nyt ei käykään sellainen paikasta toiseen muuttaminen, ja sitä joko ensi vuonna jäädään tänne pysyvästi tai muutetaan Eurooppaan. Varasimme helmikuulle Californian lomamatkan, ja menemme sinne katsomaan, miltä se mahdollinen uusi kotiosavaltio näyttää. Matkoilla vain saa usein niin erilaisen kuvan kuin arkielämää pyörittäessä.
Olen vaihteeksi viettänyt paljon aikaa kroatialaisen kirurgin kanssa, joka on nyt äitiyslomalla. Hän haikailee Kroatiaan paluuta, mahdollisimman pian. Hänen mielestään amerikkalaiset 14:n tunnin työpäivät ovat liian pitkiä, ja viikonloppuinakin on usein oltava ellei töissä, niin mahdollisessa varavuorossa työpaikan lähettyvillä puhelimen päässä. Hänen miehensä, joka jo on täysin hajoittava kardiologi, viettää vuodessa viikon verran lomaa.
Kroatiassa täysipäiväisen kirurgin palkka on järkyttävän pieni, 1300 euroa kuussa! Amerikassa palkka liikkuu 200 000-300 000:n dollarin vuosikertymässä. Ystävätärtäni ei vähääkään harmita palkkatason huima putoaminen Kroatiaan palattua. Hänen mielestään parisuhde ja koko perhe-elämä on täysin olematonta amerikkalaisia työpäiviä tehdessä. Edes osa-aikainen työ Amerikassa ei häntä kiinnosta, sillä elinkustannukset ovat myös todella kovat Kroatiaan verrattuna.
Täällä olen kuullut, että on suorastaan törkeää lähteä ajoissa kotiin, ja että monissa työpaikoissa vielä ilmaisiksi pakerretaan ylimääräistä 12-14:n tunnin työpäivän jälkeen. Ravintoloista, kaupoista ei missään nimessä saa lähteä joissain paikoissa työpäivän jälkeen kotiin ennen esimiestä, joka saattaa nuokkua paikalla pitkäänkin, joskus ihan vain siksi että on päivällä ollut pitkällä lounaalla, yms. tekemättä töitä.
Elämä olisi ihanaa ja huomattavasti paremman laatuista, jos mies olisi Eurooppalaiseen tapaan aamusta iltapäivään töissä. Nyt on ihan normaalia, että mies on töissä 8-22 + useat viikonloput. Varsinkin iltaisin olisi useammin kiva olla yhdessä. Miestäni harmittaa todella paljon, kun Sophien kanssa olisi kiva olla enemmänkin. Myös vain muutaman viikon vuosilomat arveluttavat. Elämä Amerikkalaisessa järjestelmässä tuntuu ”kovalta peliltä” Eurooppaan verrattuna. Toisaalta olo on alkanut olla varsin kotoisa täällä, Eurooppaan muuttaminen tuntuu kovin työläältä nyt kun tänne asti on muutettu. Muistutukseksi tapasin uimahallilla saksalaisia naisia, jotka olivat todella saksalaisen jäykkiä ja jämäköitä, ja jotenkin se asioiden suoraan puhuminen, suora kieltäytyminen ja avoin suupielet alaspäin kulkeminen on alkanut tuntua todella moukkamaiselta. Amerikassa ei ole soveliasta sanoa ”ei”, vaan kieltäytyminen hoidetaan useimmiten sanomalla napakasti ”kiitos”, ja myöntyminen sanomalla ”Oi kiitos”.
Nautin äitiyslomalla olosta ja Sophien kanssa puuhastelusta. Olen antanut itseni shoppailla vapaasti astioita, keittiövarusteita ja vaatteita, varsinkin sadepäivinä on kiva lähteä ostoskeskuksille pyörimään. Shoppailu on yksi ainoita harrastuksia, joita Sophien kanssa voin tehdä vain itseäni varten. Kaupoilla muistan olevani myös nainen, en pelkkä mamma.
Yksi tarhapäivä maksaa 160 dollaria näissä lähitarhoissa, vuodessa muutama päivä viikossa maksaisi jo 25 000 dollaria. Mielestäni hoidan sillä rahalla mieluusti Sophieta sen sijaan, että viettäisin vapaapäiviä. Sen sijaan ilmoitin Sophien hindin kieliseen kerhoon sunnuntaiksi ja saksan kieliseen maanantaiksi. Lisäksi Sophie käy nyt kemiantunneilla, uimakoulussa ja vauvajoogassa. Odotan, että hän oppii kävelemään, jotta saisimme muita harrastuksia alulle. Harrastuksetkin maksavat niin paljon, että mieheni pihi intialainen isä jo soitteli, että ”Älä ilmoita sitä mihinkään harrastuksiin, kun koulussa sitten oppii aikoinaan ilmaiseksi uimaan ja kaiken muun tarpeelllisen!” Mieheni ja minun mielestä kuitenkin Sophien harrastukset ovat tärkeitä.
Luin paikallisesta sanomalehdestä, että Bostonin ydinkeskustassa asuu vakituisesti 10 000 miljonääriä. Koko Bostonin alueella asuu 600 000 ihmistä, vähemmän kuin Helsingissä!
Nyt vuodenaikojen vaihtuessa kaikki tuholaiseläimet pyrkivät sisälle. Meillä ei ole sitten edellisen blogipostauksen jälkeen näkynyt torakoita, mutta olo ei ole vielä torakaton. Rottia on alkanut päiväsaikanakin vilistä Bostonin pimeillä metroasemilla. Kävimme tänään suosikki japanilaisessa ravintolassamme syömässä, ja siellä lattialla pyöri iso torakka. Vaikka kotonamme ei enää olisikaan torakkaa, voimme milloin vain esim. vauvanvaunuissa kuljettaa sisälle uusia.
Kylmän tultua myös ihmiset käyvät entistä enemmän pissillä julkisissa hisseissä. Tänään metroasemalla katselin keltaiseksi kuivunutta hissin lattiaa kauhulla. Vaunujen kanssa on pakko kulkea näissä erittäin hitaasti kulkevissa, todella pahan hajuisissa kopperoissa. Myös lämmittelemään tulevat kodittomat alkoholistit haisevat siellä täällä, milloin kauppakeskuksissa, kirjastossa, metroasemalla, voimakkaasti ulosteelle. Kesäisin he sentään pysyttelevät ulkona syrjäisemmissä paikoissa.
Minulle tulee välistä sellaisia päiviä, etten jaksa enää yhtäkään small talk-keskustelua. Joinain päivinä haluaisi vain olla kotona paossa niitä kymmeniä päivän aikana kohtaamia maireita tekohymyjä. Vauvaa ei kuitenkaan voi pitää poissa sosiaalisesta elämästä, luulin. Sitten tutustuimme kristittyihin, joilla on paljon lapsia. Nämä kotiäidit ilmoittivat viettävänsä koko päivän kotona siivoillen ja ruokaa laitellen. Olin hämilläni, että kuinka kukaan pystyy olemaan koko päivää lasten kanssa kotona. Mieheni myös sanoi, että katso nyt tuotakin naista viiden lapsen kanssa, kokkaakin joka päivä. Ihmettelin, miksi heillä on niin rauhallisia lapsia. Myöhemmin kuulin, että siellä kirkossa annetaan lapsiperheille rauhoittavia, minkä vuoksi noilla vauvoilla motorinen kehittyminen kestää aika kauan. Nykyään kun katselen näitä vauvoja ihan lääkehuuruissa nuokkumassa leikkikentällä, alaraajat lötköinä, niin taivastelen kirkkoyhteisöjä. Eräs ystävättäreni kertoi, ettei voi käydä näissä lähikirkoissa lainkaan, kun niissä on niin paljon rasismia, vihaan yllytystä varsinkin juutalaisia ja muslimeja kohtaan. Pahimmat hörhöt, joita olemme täällä nähneet, ovat olleet noita Jeesus-ihmisiä. Mieheni on kieltänyt minua viemästä Sophieta kirkon lasten laulutunneille.
Kävimme juhla-aterialla Harvardin ja MIT:n opiskelijoiden kesken. Vieressäni istunut MIT:n avaruusfysiikan opiskelija alkoi muutaman drinkin jälkeen puhua todella levottomia, ja vaivaantuneena yritin osoittaa niin vähän kuin kohteliasta mielenkiintoa. Maailman vaikeimpia matemaattisia opintoja suorittava ihminen voikin sitten olla hömö, ajattelin. Yhtenä iltana kävimme tyttöjen kanssa ulkona, ja puhuimme, kuinka miehet voivat olla todella typeriä ja välillä kokonaiskuvan hahmottaminen tuntuu todella vaikealle. Ystäväni tohtorimies oli esim. soittanut töistä kotiin yhtenä päivänä kysyäkseen, mitä voisi tehdä päänsärkynsä kanssa. Ystäväni oli neuvonut ottamaan aspiriinia. Toisen ystävän isä on kutsuttu tänä vuonna nobelinjuhliin yhdeksi kunniavieraista tieteellisten saavutustensa vuoksi, mutta ystäväni mielestä isä toopeilee arkielämässä kuin mikäkin idiootti. Mietin, että fiksuinkin ihminen on pohjimmiltaan todella, todella typerä. Ainakin jollakin tasolla. Eikä se ole ollenkaan huono asia.