Äiti ja isä Bostonissa, päivä #6

 

Olemme heti aamusta suunnanneet urheilupuistoon. Muutama päivä sitten aloimme käyttää kantoreppua, eikä Sophie enää suostu istumaan rattaissa. Kantoreppuun pitäisi päästä, muuten tulee oikein känkkäränkkä olo.

Haluaisin vaihtaa blogin nimen, sillä enää ei tule niin paljon vaunuja työnneltyä. Muutaman ensimmäisen kuukauden aikana tein pitkiä vaunulenkkejä Berliinissä ja täällä Bostonissa, tutustuen uusiin asuinpaikkoihin. Nyt kaupunki ja rattaiden työntely alkaa olla jo niin tuttua ja rutiinia, että siitä on tullut vähän mälsää. Yhä enemmän olen siirtynyt metron ja taksien käyttäjäksi, kun välillä tuntuu, että ei enää kilometriäkään vaununtyöntöä! Oli se hauskaa ja miellyttävää sen oman aikansa, mutta nyt taas elämän on aika uudistua. 

Isäni otti tehot irti urheilupuistossa.

Vietimme simppeliä ja leppoisaa maanantaipäivää, kävimme kaupoilla ostamassa ruokatarvikkeita. Ostin ison kasan papuja ja linssejä, ja iltapäivällä valmistimme äitin kanssa linssihampurilaisia. Kesken pihvien valmistuksen Sophie alkoi huutoitkeä, ja niimpä ladoin neljä pihviä pannulle huomaamatta öljyn olevan vielä aika kylmää. Osaan tehdä linssipihvejä vaikka unissani, mutta nuo neljä ekaa pihviä epäonnistuivat. Olen huomannut, että mättömuudi menee päälle, kun joku huutoitkee vieressä. Ruoan valmistamiseen tarvitsee rauhaa ja rakkautta, hyvää mieltä kaikilta ympärillä. Siksi en enää kokkaile.

Olen tarkkaillut verenpainettani Sophien saadessa raivokohtauksen, eikä se nosta pulssiani yhtään. Verenpaineeni on vähäsuolaisesta kasvisruokavaliosta johtuen muutenkin todella alhainen, eikä nouse piiruakaan Sophien kiukutellessa. En hermostu lainkaan, eikä se minua häiritse. Mättömuudi tosin menee päälle, vaikka en siis psyykkisesti lainkaan hermostu. En olisi tästä tietoinen, ellen olisi valmistanut kotona ruokaa. Samalla tavalla vaunuja työntäessä katsekenttäni pienentyy Sophien saadessa kohtauksen, en enää katsele ympärilleni vaan mätän vaan vaunuja eteenpäin. Kaikenlainen mättäminen on elämänfilosofiaani vastaan, mutta näin Sophie on paljastanut itselleni oman heikon kohtani.
Isäni nauttii Charle’s Riverin rantaesplanadista Bostonin kesähelteillä.
 

Sophie nousi tänään ekaa kertaa istumasta seisomaan, ja seisoi muutaman sekunnin omilla jaloillaan ilman tukea. Eilen hän kiipesi ensimmäistä kertaa lattialta sängylle. 

Kirjastossa olen kaverustunut pakistanilaisen naisen kanssa, jonka poika on todettu neuvolassa as highly intelligent baby. Tämä yhdeksän kuukautta vanha poika osaa rakentaa yksinkertaisimpia palapelejä, käyttää sujuvasti iPadin lastenpelejä ja juoksukin jo luonnistuu. Mennessään hän huikkaa ”mama” ja lähtiessä vilkuttaa ja huutelee ”bye bye”. Hänen molemmat vanhempansa ovat menestyviä tohtoreita. Minua huimaa katsella heidän poikaansa, Sophielta ei tuollainen meno onnistu vielä moneen kuukauteen, jos vuoteen. Tämä on saanut minut mietteliääksi, kuinka suuri osuus geeneillä on älykkyyteen. Mieheni on erittäin älykäs matemaattisesti ja luonnontieteissä. Meillä on ollut pientä kränää, kun hän on auttanut minua matematiikan läksyissä ja minua on ärsyttänyt hänen kykynsä laskea ilman laskinta monimutkaisempia prosenttilaskuja, joihin itse tarvitsen laskinta. Mieheni on sairaalassa ja laboratoriossa katsellut kotiintuotavia, jotta voisi alkaa jossain vaiheessa Sophien kanssa leikkiä ”tieteilijöitä”. Mieheni kanssa olemme puolileikillä päättäneet, että Sophiesta tulee tohtori. Toivottavasti hän rientää omasta innostuksestaan korkeakouluopintoihin, siihen valmistelemme häntä jo ihan pienestä pitäen parhaamme mukaan.