Kodittomat ikkunan takana

Tänään taas aamulla katselin ikkunasta, kun kodittomat aloittivat roskapönttörundin. Aamuvarhaisesta iltaan käy moni koditon vuorollaan tutkimassa roskalaatikkojemme sisältöjä. Kodittomista ei täällä juuri puhuta, sillä sitä pidetään negatiivisena. Pitää olla positiivinen ja miettiä vain parhaita asioita, rikkaita ja onnellisia, aina vain kolikon parempaa puolta. Täällä olen paljon miettinyt tuota positiivisuutta, jota Amerikassa peräänkuulutetaan jokaiselta kansalaiselta. Asioiden kritisointi ei täällä kuulu kulttuuriin, ja uskon poliitikkojen myös haluavan ettei tavallinen kansalainen vaivaa maan poliittisilla kysymyksillä päätään.

Yhä uudestaan törmään amerikkalaisissa julkaisuissa ohjenuoraan, ”heitä negatiiviset ihmiset pois elämästäsi”. Mietin näinä päivinä usein itseäni, olenhan aika kriittinen monessakin asiassa. Täällä en nauti uusi 200 dollarin mekko päällä kaupungilla kulkiessani, kun kadunvarsilla kävelen ohi niin monen, joilla ei ole varaa edes viiden dollarin voileipään. Jyväskylässä on paljon helpompi olla onnellinen siitä, mitä omistaa. Mieheni veli unelmoi avoautosta ja Amerikassa elämisestä, mutta omasta mielestäni ei ole kovin luksusta ajella avoautolla nälkäisten keskellä. Varsinkin keskikaupungin kaduilla on yöaikaan korttelitolkulla vieri vieressä nukkuvia kodittomia. Boston on kuitenkin Amerikan viidenneksi rikkaimmassa osavaltiossa, joten en halua edes kuvitella minkälaista elämä on esim. Meksikon rajalla. Jo Bostonin köyhimmät lähiöt ovat todella rapistuneita, kunnostamattomia ja likaisia alueita, joihin ei kukaan sattumalta eksy ja joita ei ehkä tule siistissä keskikaupungissa ajatelleeksi. 

Amerikkalaiset aina jauhaa, kuinka kurjuudessa eläviä katsellessa pitäisi ajatella, kuinka onnekas on itse. Tässä kiitollisuuden huumassa pitäisi unohtaa ne, joilla ei mene yhtä hyvin. Euroopassa moni pitää amerikkalaisia tekopyhinä, juuri näistä syistä. Luonnehtisin omaa suhdettani Amerikkaan tällä hetkellä kepeäksi seurustelusuhteeksi. Pidän täällä vähän hauskaa, mies kerää rahaa yhteistä tulevaisuuttamme varten ja lapsi oppii hyvät sosiaaliset taidot sekä sujuvan amerikkalaisen englannin kielen. Kun on aika asettua aloilleen, mennä jälleen töihin ja pyörittää lasten koulunkäyntiä, niin tuskin huolin Amerikkaa kumppanikseni enää silloin. Elämänlaatu on niin hyvä Saksassa, että vaikka paluumuutto tulee olemaan taloudellisesti iso menetys, korvaa hyvä ja toimiva, kaikki huomioon ottava järjestelmä tämän moninkertaisesti. 

Sophie tanssi tänään muskarissa, ja heilutteli marakasseja kuin vanhempikin lapsi. Moni ikätoveri alkoi huutoitkeä kesken tunnin, toiset vain nököttivät paikoillaan. Sophie eli sen sijaan hetkessä ja nautti tilanteesta omana itsenään. Usein mietin monissa paikoissa, että hän on vamaan sillä hetkellä onnellisin paikalla oleva ihminen. Valasajelulla serkkujen kanssa käydessään ihmetteli serkku useaan otteeseen, kuinka tuo kaikista pienin oli kaikista iloisin koko matkan ajan. Myös New Yorkissa muiden ollessa väsyneitä, hymyili ja kommunikoi Sophie ihmisten kanssa oikealla ja vasemalla. Tänään hän oli ainoa pikkuinen, joka tanssi ja heilutteli marakasseja. Ajattelin, että salliva ja hellä kasvatus antaa Sophielle paljon tilaa ilmaista itseään. Ensin pelkäsin oman ujouteni tarttuvan Sophieen, mutta se näyttääkin päinvastoin antavan hänelle tilaa olla edessä ja ottaa tilanteet haltuun äitin pysyessä usein hieman taka-alalla. 

Paljon kuulen kritisointia, että kotikasvatus on haitaksi lapselle. Tarhassa kuulemma oppii enemmän sosiaalisia  taitoja. Tänään taas näin Sophien leikkivän rohkeasti niin monen erilaisen aikuisen ja lapsen kanssa nököttäessäni itse sohvalla, että en voi antaa minkäänlaista kritiikkiä tytön hienoista sosiaalisista taidoista.