Miehen sukulaiset kylässä
Mieheni dhoor ka rishte-sukulainen soitteli aamulla ja ilmoitti olevansa matkalla meille. ”Lähdemme täältä New Yorkista aamulla ja saavumme sinne puolen päivän aikoihin.” Mieheni kanssa mietimme, että intialaisina he eivät varmasti tule ennen kello kolmea. Keväällä järjestämistäni nyyttäreistäni opin, ettei kannata itse laittaa ruokia vieraille kun on pieni vauva siinä sivussa hoidettavana. Mieheni raahasi läheisestä intialaisesta ravintolasta ruokaa, ja supermarketista intialaisia perus raaka-aineita kuten jogurttia, hedelmiä ja korianteria. Ruoka vain mikroon ja siinä stressitön valmistelu, vaikka ei nyt ehkä maailman vieraanvaraisin. Mutta: enää en ruokaa valmista, niin kauan kuin Sophie roikkuu kitisemässä ja karjumassa keittön lattialla, syvästi loukkaantuneena siitä että äitin huomio on nyt jossain muussa tekemisessä.
Aika kului ja kului, ja jo mietimme, että tulevatkohan nuo sukulaiset ollenkaan. Lopulta 20:30 illalla ovikello soi, olihan tuo aika lähellä ilmoitettua klo 12:00. Toisinaan nautin intialaisesta ympäripyöreästä tapaamisajasta, jos vaikka ennen lähtöä minua sattuukin huvituttamaan Youtube-videoiden katselu tai joku muu puuha, aina voi lähteä myöhemmin mitä on suunniteltu. Amerikassa olen tullut tosi tarkaksi aikojen kanssa, täällä kun on ihmisillä niin kova kiirus. Tapoihin täällä kuuluu saapua 15 min. ennen sovittua aikaa tapaamispaikalle, minuutilleen tuona ajankohtana jos ei ole paikalla niin saattaa jo kaveri soitella, että missä olet. Amerikkalaiset ystäväni ovat tosiaan AINA etuajassa tapaamispaikalla. Miehelläni kun ei ihan hirveästi ole vapaapäiviä, niin olisi ollut kiva viettää päivä yhdessä ulkoillen odottamisen sijaan. Olimme kuitenkin vankeina kodissa, kun tekstiviesteihimme ei kuulunut vastausta, emmekä puhelimella saaneet vieraita kiinni kysyäksemme koska he ovat tulossa. Intialaisina heistä oli varmaan ihan OK saapua yli 8 tuntia sovitusta jäljessä mitään ilmoittamatta, mutta kyllä miestäni vähän ärsytti viettää vapaapäivää kodin vankina. Vieraita oli mieheni arveleman 3:n sijasta kahdeksan!
Olemme nyt viikolla pyörineet Sophien kanssa turistinähtävyyksillä näiden sukulaisten kanssa, on ollut tosi kivaa viettää heidän kanssa aikaa. Intialaiset lapset ovat ainakin mieheni perheessä huomattavan aloitteellisia, toiset huomioonottavia. Olen kiherrellyt tyytyväisyydestä, kun Sophie saa kasvaa niin monen eri kulttuurin vaikutuksen alaisena. Intialaisilta hän voi omaksua toisten huomioimista, amerikkalaisilta small talkia ja itsensä esiin tuomista, suomalaisilta ja saksalaisilta rehellisyyttä. Tänään taas vietämme päivän sukulaispoppoon kanssa, ja perjantaina mieheni veli saapuu tänne kuukaudeksi, ja pääsemme Sophien kanssa matkustelemaan hänen mukanaan, JEE!! 😀
Mieheni sukulaiset ovat kaikki olleet koko elämänsä kasvissyöjiä, eivätkä syö edes kananmunia. He ovat kaikki koulutukseltaan tohtoreita ja toimivat lääkäreinä, kun tätä tohtorisukua ovat. Lihaton elämä ei ole aiheuttanut minkäänlaisia monen vanhemman suomalaisen huutelemia puutostiloja heille eikä miljoonille muillekaan intialaisille. Nykyään kun joku huutelee proteiineista ja seleeneistä ja muista, niin mulla vaan silmät pyörii päässä! Mikään ravitsemuksellinen seikka ei oikeuta sellaista kohtelua eläimille.