Oma aika ja kotiäitiys

Olen aina ollut onnellinen viettäessäni omaa aikaa. Pienenä usein kieltäydyin luokkakavereiden ulkoleikeistä, sillä halusin leikkiä kotona yksin barbeilla. Ihan viime vuosina vielä tapasin ystäviä ja kavereita aika harvakseltaan, sillä suosikki harrastukseni olivat yksilölajeja tyyliin lukeminen ja uiminen. Kävin usein yksin mm. elokuvissa ja kahviloissa, myös lomamatkoilla.

Sophien synnyttyä kahdeksan kuukautta sitten en ole viettänyt tuntiakaan omaa aikaa, sitä ei yksinkertaisesti enää ole. Kaverit ovat tuikitärkeitä pientä vauvaa hoitaessa, ja olenkin nyt panostanut muiden äitien etsintään. Aamulla, kun Sophien kanssa alkoi olla tylsää, laitoin kahdelle kaverille tapaamisehdotuksen. Toisen kanssa vietimme iltapäivän vaunulenkkeillen. Laskin tänään, että olen kerännyt neljä amerikkalaista kaveria täällä, sekä paljon tuttuja maahanmuuttajista. Mietin, kuinka seurallisen ja seurankaipuisen ihmisen Sophie on minusta tehnyt. Tuntuu käsittämättömältä, että tunnen niin monta naapureistamme. Äitinä olen kokenut suurta tarvetta olla mukana lähiyhteisön elämässä. Naapurustoomme olen todella tyytyväinen, vauvoja kyllä riittää. Myhäilen salaa tyytyväisenä, kun Sophie leikkii moninaisten lasten kanssa aina japanilaisista amerikkalaisiin, terveistä lapsista kehitysvammaisiin, ateisteista juutalaisiin. En halua, että hän kokee minkäänlaista eroa ihmisten välillä, sillä kaikki me ollaan kuitenkin aika hyviä tyyppejä loppujen lopuksi.

Palatakseni omaan aikaan, mietin missä olisin kaikkein mieluiten maailmassa, kenen kanssa ja mitä tekemässä. Suurin haaveeni olisi olla täällä kotona peiton alla yksin katsellen uusia videoita Youtubessa. Tykkään lauleskella uusia musiikkivideoita selatessani, ehkä vähän myös jammailla. Ehkä muutaman vuoden päästä, kun Sophie tästä hieman kasvaa.