Äitivauvakerhossa eräs poika löi Sophieta päähän ja potkaisi häntä mahaan. Otin poikaa kaksin käsin kiinni ja huusin, että minun vauvaani ei potkita. Pojan äiti riensi pienokaisensa apuun. Hän alkoi minulle kertoa, että minulla ei ole oikeutta käydä hänen poikaansa käsin sillä tavalla. Syntyi tappelu, jonka jälkeen pyysin pojalta anteeksi, mutta hän ei suostunut pahoittelemaan tekosiaan Sophielle. Toivon, ettei tästä aiheudu myöhemmin ongelmia kerhossa, sillä tuo toinen äiti vielä lähtiessäänkin kurkki kulmien alta minun suuntaani.

Olen paljon miettinyt tätä ongelmaa, että jotkut isommat lapset käyvät aggressiivisesti vauvojen kimppuun. Joitakin kuukausia sitten eräs vanhempi arabialainen lapsi otti Sophieta kiinni kaulasta ravistamisaikeissa. Tilanne olisi voinut käydä hengenvaaralliseksi, ellei lähellä ollut kiinalaisäiti olisi ehtinyt puuttua tilanteeseen. Silloin säikähdin ja tajusin, että ilman väliinpuuttumista jotkut menevät liian pitkälle. En voi näyttää Sophielle, että lyöminen tai potkiminen on hyväksyttävää, siksi aion jatkossakin käydä käsiksi häntä pahoissa aikeissa lähestyviin lapsiin. Kevyeen lyömiseen en puutu, se on lyöjän ja tämän äidin välinen asia. Potkiminen, useamman kerran lyöminen tai kuristusote ovat kuitenkin sellaisella rajalla, missä vaadin päällekäyjältä ainakin anteeksipyyntöä. 

Mieheni veli on hullaantunut Amerikkaan ja tulee tänne taas lokakuussa. Haaveidensekaisissa suunnitelmissaan hän aikoo muuttaa tänne pysyvästi, kunhan vain työkuviot järjestyisivät. Veljen mukana lokakuussa tulee myös mieheni eläkkeelle viime viikolla jäänyt äiti, jonka muuttoa meille mieheni suunnittelee. Tutustuessamme puhuimme tästä paljon, enkä pitänyt minkäänlaisena rasituksena sitä, että anoppi asuisi kattomme alla. En silloin ollut tietoinen kaikista vaivoista ja sairauksista, jotka häntä painavat. Myös huomattavasti erilainen luonteenlaatu kuin mitä minulla on, on tullut myöhemmin yllätyksenä. Yritän pysyä positiivisena, onhan tässä upea tilaisuus verestää jatkuvasti saksan kielen osaamista. Pelkään, että minulle tämä uusi järjestely tuottaa ainakin alussa paljon stressiä ja mielipahaa.
 

Meikulla on viimein kirjastokortti!!! Jiihaa!!! Pyörin hyllyjen väleiköissä haltioituneena. Pääkirjastossa on aivan mahatavan laaja valikoima erilaisia kirjoja, CD-levyjä ja DVD:itä. Uskonnot-hyllyille rientäessäni innostuin, kuinka paljon tarjolla oli kemeettistä kirjallisuutta. Elokuvia oli DVD-hyllyillä ympäri maailmaa, myös muutama Bollywoodin iso hittielokuva oli siellä lainattavissa. Musiikkiosasto oli valtava. Olin todella innoissani ja onnellinen niin järeän jättimäisessä, monikerroksisessa kirjastossa. !!! IHANAA !!!! 

Mukaan tarttui kirja Isiksestä ja Osiriksesta, rakastavaisista jotka jo äidin kohdussa rakastivat toisiaan. Tarinan ensimmäiset löydetyt jäännökset ovat 5000:n vuoden takaa, mutta yhä uudestaan juuri tämä rakkaustarina on koskettanut ihmisiä ympäri maailmaa. Alkuperäistarinassa Isis lähtee pitkälle matkalle etsimään murhatun Osiriksen ruumista. Kirjailija viittaa myös muiden kulttuureiden antiikin aikaistista tarinoista löytyviin kohtiin, joissa rakastettu etsii rakastaan.

Buddhalaista kirjallisuutta oli myös kivasti, ja Thich Nhat Hanhin ensimmäinen kirja Peace is Every Step oli yksi elämääni todella vaikuttanut teos. Tämä uusi, The Art of Power-kirja vaikuttaa aika laimealta ainakin alkuun. Amerikkalainen tuotantoyhtiö on huomannut Hanhissa piilevät kultamunat, ja tästä teoksesta huokuu sen amerikkalaisuus. Amerikkalaiset tykkäävät tehdä makeaa pullamössöä, mikä on hyvää, mutta ei vahingossakaan yllättävän herkullista, mutta ei kyllä pahaakaan. Tarkoitus on tietysti tehdä sellainen tasapäinen tuote, jota ostaisi moni. Usein ennenkin olen ajautunut tähän ongelmaan, että tykkään jostakin minkä joku amerikkalainen yhtiö sitten ostaa. Sen jälkeen amerikkalaisen yhtiön tekemä uusi erä samaa tuotetta on todella kaupallinen ja huono edelliseen verrattuna. Dalai Lamakin olisi mielestäni voinut valita jonkun hengellisen kirjoittajan kirjoilleen, eikä tuota amerikkalaista kustannusyhtiötä minkä palkkalistoilla nyt on keikkunut. Ymmärrän toki, että amerikkalaisen yhtiön listoilla tuottaminen tahkoaa varmasti enemmän rahaa kuin mitä muualla maailmassa olisi mahdollista tienata.

Mieheni joutui autokolarin silminnäkijäksi. Kovaa vauhtia vastaan kaahannut auto siirtyi yhtäkkiä ajamaan jalankulkukäytävälle, törmäsi rakennuksen seinään, peruutti, jatkoi matkaa jalkakäytävällä kunnet törmäsi puuhun. Mieheni tuli kotiin jäkyttyneenä, sillä hänen mielessään oli käynyt kuinka minä ja Sophie usein kävelemme siellä. Tapaus oli kamala muistutus siitä, kuinka kuka vain voi kuolla koska vain. Vaikka mieheni näkee sairaalassa paljon kuolemaa, niin ajatus oman perheen kohdalle osuvasta onnettomuudesta järkytti todella. 

Yhä luen myös aivokirurgiasta, ja törmäsin tällaiseen faktaan että kuulemma joka 100. amerikkalainen on skitsofreenikko. Taudin yleistymisen syytä ei tiedetä, mutta selvisi se ainakin miksi välillä näkyy yksikseen puhelevia ihmisiä. Äänille kai vastailevat.

Autokolarissa vyön kiristäessä voi suolisto vahingoittua, mutta ilman vyötä pää on suuressa vaarassa. Suolisto saadaan sairaalassa hoidettua, mutta vahingoittunutta päätä ei juuri voi korjailla. Jo 3700 vuotta sitten Egyptissä kirjoitettiin papyrukselle, että aivokudoksen valuessa haavasta on ”sairaus hoitomahdoton”. En etsi nyt prosentteja, mutta moni käy aivokirurgin potilaana kuvitellun kivun takia. Potilas, jolla on psyykkistä kipua, alkaa tuntea kipua myös elimistössä. Oikeaa fyysistä kipua ei ole siis varmaan olemassakaan, mutta potilaan aivoissa ja ajatuksissa muhinoi kivuntunne. Joskus lääkäri voi arvailla kipuhermojen eri sijainneista ja potilaan kipukertomuksesta, että oireet ovat ajattelutyön tulosta. Potilaalle ei voi kuitenkaan koskaan sanoa, että ”niin varmaan”. Sain jotenkin itselleni kasvot sille, miksi jotkut lääkärit suhtautuvat kipupotilaisiin tympeästi.

Sophie kävi Boston Children’s Museumissa leikkimässä, aivan mahtava paikka lapsille. Tämä sisäleikkipuisto on kuusikerroksinen ja jokaisessa kerroksessa on monta erilaista leikkihuonetta aina kiipeilyhuoneista musiikkihuoneeseen, vesiallashuoneesta tiedehuoneeseen… Siellä oli todella paljon tekemistä ja iloisia, nauravia lapsia juoksentelemassa. Amerikassa lasten kanssa käydessä kannattaa tarkistaa, onko kohdekaupungissa Children’s Museum.

Boston Children’s Museumissa oli myös paljon eri kulttuureista juttua, myös tämä 1970-luvun japanilainen, Kiotosta rahdattu asuintalo. Ihastuin ikihyviksi lähes aution tuntuiseen sisustustyyliin! Ja minua kun on niin moni oudoksunut kun olen kertonut inhoavani sänkyjä! Japanilaiset ovat olleet tietämättäni samalla linjalla, että patja vaan lattialle. 

Leikkipuistossa kuulin yhdeltä japanilaiselta, kuinka japanilainen kulttuuri on kuulemma liian kohtelias joukkuepeleihin. Hän kertoi, kuinka nuoremmat japanilaispojat haluavat jalkapallossa antaa vanhempien tehdä maalit. Käsittämätön idea japanilaiselle on rohmuta toiselta itselleen palloa tai taklailla kilpakumppaneita. Japanilaisilla on tällä hetkellä maailman kolmanneksi korkein älykkyysosamäärä, mikä kielii täkälaisen kulttuurin olevan rauhallinen ja koulutuksen huippuluokkaa. Olisi kiva tutustua vähän enemmänkin japanilaiseen lastenkasvatukseen, niin hienoja lapsia siellä kuulemma kasvaa.