Amerikkalaisilla on paljon dead lineja ja sovittuja sekä suunniteltuja aikatauluja. Aamuiseksi olin sopinut tapaamisen naapurin Taylorin kanssa klo 9:30, ja klo 9:10 aikoihin hän laittoi viestiä: ”Maija, would you be okay if we moved our coffee to 9:40 am?” Lopulta hän saapui tapaamispaikalle 9:35, tasan viisi minuuttia aiemmin sovitusta myöhemmin.  Vuolaasti hän pahoitteli aiheuttamaansa delayta, ja itse olin ihan että ”joo, se on ihan Ok?”. 

Kurdilaisen kaverini kanssa tapaamme usein, ja sovimme tapaamisajan tyyliin ”kello yhden ja kahden välillä joskus”. Hänen kanssaan on hurjan kivaa lähteä ulos, kun ei tarvitse pelailla minuuttiaikataululla. Yritin yhden amerikkalaisen naisen kanssa samanlaista, ja hän lähetti heti viestiä takaisin: ”Let’s shoot for 1pm!” Kiirehdimme Sophien kanssa sitten tapaamiseen, jotta olimme paikalla viittä minuuttia vaille yksi, ja siellä tuttavani jo meitä odotteli amerikkalaiseen tapaan etuajassa.

Monelle amerikkalaiselle smalltalkkumppanille on järkytys, kun meillä ei Sophien kanssa ole kellotettuja aikatauluja. Lapsen hermostuessa eilen leikkipuistossa katsoi hänen äitinsä kellosta, että ei voida lähteä kotiin kun vasta 15 min. jälkeen loppuu leikkipuistoaika. Monet tuskailevat myös huutavan lapsen kanssa, joka ei halua lähteä vielä kotiin. Yksikin äiti ärsyyntyneenä puhisi, kuinka he myöhästyvät 10 minuuttia päiväunilta! Myös kotona nautittava lounas on joka päivä tasan samaan aikaan, vaikka se aiheuttaisikin elämään välillä kiirettä ja stressiä. Ymmärrän aikataulujen hyvät puolet ja hieman ihailen niiden mukaan tiukasti eläviä.

Olemme mieheni veljen kanssa löytäneet Mixx-jogurttibaarin, missä on todella laaja buffet erilaisia jäätelönpäällisiä. Täällä kävimme taas iltapäivällä, ja Amerikassa käydessä jos tulee vastaan niin suosittelen muillekin.

Illalla menimme syömään espanjalaisen tuttavaperheen kanssa. Oli uskomatonta kuulla niin paljon kritiikkiä, olen jo aika tottumaton kuuntelemaan toisten huonoja kokemuksia. Eurooppalaiset kritisoivat paljon, miksi varmaan siellä on niin laadukasta monessa suhteessa. Tuo perhe on pitkään halunnut palata Eurooppaan, mutta Espanjan huonon taloustilanteen vuoksi ei ole löytynyt työpaikkaa sitten millään. Kahden vuoden etsinnän jälkeen perheen isälle on löytynyt paikka Barcelonalaisessa sairaalassa, ja he lähtevät mahdollisimman pian jo syksyllä. Heille kuulemma riittää Amerikka ja takaisin eivät tule koskaan kuin korkeintaan lomille. Espanjassa on, heidän mukaansa, tiukasta taloustilanteesta huolimatta parempi elämänlaatu heidän perheelleen. ”Täällä on elämä niin kovaa”, he kertoivat. Tässä jälleen yksi uusi mamuperhe, joka täältä palaa maitojunalla kotiin. Joskus tuntuu, että monet Eurooppalaiset ovat täällä kuin isossa hienossa talossa kylässä, ja kaivelevat vain sen roskalaatikoita.

Olisi mukava tavata sellaisia eurooppalaisia, jotka täällä viihtyvät ja aikovat tänne jäädä loppuelämäkseen. Heitä on täällä jossakin, mutta omalle kohdalle ei ole vielä osunut. Huomasin siinä illan aikana, että itse viihdyn täällä oikeastaan aika hyvin, kun ei yhtään tee mieli palata Eurooppaan ihan lähivuosina, joskus kylläkin.

Tänään taas aamulla katselin ikkunasta, kun kodittomat aloittivat roskapönttörundin. Aamuvarhaisesta iltaan käy moni koditon vuorollaan tutkimassa roskalaatikkojemme sisältöjä. Kodittomista ei täällä juuri puhuta, sillä sitä pidetään negatiivisena. Pitää olla positiivinen ja miettiä vain parhaita asioita, rikkaita ja onnellisia, aina vain kolikon parempaa puolta. Täällä olen paljon miettinyt tuota positiivisuutta, jota Amerikassa peräänkuulutetaan jokaiselta kansalaiselta. Asioiden kritisointi ei täällä kuulu kulttuuriin, ja uskon poliitikkojen myös haluavan ettei tavallinen kansalainen vaivaa maan poliittisilla kysymyksillä päätään.

Yhä uudestaan törmään amerikkalaisissa julkaisuissa ohjenuoraan, ”heitä negatiiviset ihmiset pois elämästäsi”. Mietin näinä päivinä usein itseäni, olenhan aika kriittinen monessakin asiassa. Täällä en nauti uusi 200 dollarin mekko päällä kaupungilla kulkiessani, kun kadunvarsilla kävelen ohi niin monen, joilla ei ole varaa edes viiden dollarin voileipään. Jyväskylässä on paljon helpompi olla onnellinen siitä, mitä omistaa. Mieheni veli unelmoi avoautosta ja Amerikassa elämisestä, mutta omasta mielestäni ei ole kovin luksusta ajella avoautolla nälkäisten keskellä. Varsinkin keskikaupungin kaduilla on yöaikaan korttelitolkulla vieri vieressä nukkuvia kodittomia. Boston on kuitenkin Amerikan viidenneksi rikkaimmassa osavaltiossa, joten en halua edes kuvitella minkälaista elämä on esim. Meksikon rajalla. Jo Bostonin köyhimmät lähiöt ovat todella rapistuneita, kunnostamattomia ja likaisia alueita, joihin ei kukaan sattumalta eksy ja joita ei ehkä tule siistissä keskikaupungissa ajatelleeksi. 

Amerikkalaiset aina jauhaa, kuinka kurjuudessa eläviä katsellessa pitäisi ajatella, kuinka onnekas on itse. Tässä kiitollisuuden huumassa pitäisi unohtaa ne, joilla ei mene yhtä hyvin. Euroopassa moni pitää amerikkalaisia tekopyhinä, juuri näistä syistä. Luonnehtisin omaa suhdettani Amerikkaan tällä hetkellä kepeäksi seurustelusuhteeksi. Pidän täällä vähän hauskaa, mies kerää rahaa yhteistä tulevaisuuttamme varten ja lapsi oppii hyvät sosiaaliset taidot sekä sujuvan amerikkalaisen englannin kielen. Kun on aika asettua aloilleen, mennä jälleen töihin ja pyörittää lasten koulunkäyntiä, niin tuskin huolin Amerikkaa kumppanikseni enää silloin. Elämänlaatu on niin hyvä Saksassa, että vaikka paluumuutto tulee olemaan taloudellisesti iso menetys, korvaa hyvä ja toimiva, kaikki huomioon ottava järjestelmä tämän moninkertaisesti. 

Sophie tanssi tänään muskarissa, ja heilutteli marakasseja kuin vanhempikin lapsi. Moni ikätoveri alkoi huutoitkeä kesken tunnin, toiset vain nököttivät paikoillaan. Sophie eli sen sijaan hetkessä ja nautti tilanteesta omana itsenään. Usein mietin monissa paikoissa, että hän on vamaan sillä hetkellä onnellisin paikalla oleva ihminen. Valasajelulla serkkujen kanssa käydessään ihmetteli serkku useaan otteeseen, kuinka tuo kaikista pienin oli kaikista iloisin koko matkan ajan. Myös New Yorkissa muiden ollessa väsyneitä, hymyili ja kommunikoi Sophie ihmisten kanssa oikealla ja vasemalla. Tänään hän oli ainoa pikkuinen, joka tanssi ja heilutteli marakasseja. Ajattelin, että salliva ja hellä kasvatus antaa Sophielle paljon tilaa ilmaista itseään. Ensin pelkäsin oman ujouteni tarttuvan Sophieen, mutta se näyttääkin päinvastoin antavan hänelle tilaa olla edessä ja ottaa tilanteet haltuun äitin pysyessä usein hieman taka-alalla. 

Paljon kuulen kritisointia, että kotikasvatus on haitaksi lapselle. Tarhassa kuulemma oppii enemmän sosiaalisia  taitoja. Tänään taas näin Sophien leikkivän rohkeasti niin monen erilaisen aikuisen ja lapsen kanssa nököttäessäni itse sohvalla, että en voi antaa minkäänlaista kritiikkiä tytön hienoista sosiaalisista taidoista.