Sophie tippui sängyltä
Sophie on tippunut sängystä iskien takaraivonsa lattiaan. Mieheni on lähtenyt kesken työtapaamisen pois paikalta ja on parhaillaan taksissa matkalla tänne. Hän on ihan kamalan huolissaan. Ulkoisesti päässä ei näy mitään, ja Sophie on jo rauhoittunut. Nukutin hänet nyt varmuuden vuoksi rintamaidolla, ja tuossa vierellä hän nukkuu nyt sen näköisenä, että varmaankin säikähdyksellä selvittiin. Pidän häntä kuitenkin kokoajan silmällä, tietenkin.
Loppupätkä tätä blogipostausta on marinaa, positiiviset ihmiset voivat lopettaa lukemisen tähän. Muuttaessamme tähän asuntoon pyysin monta kertaa mieheltäni, että ostaisimme pelkästään kaksi ohutta patjaa. Mieheni mielestä sänky oli kuitenkin sellainen normaalin perheen hankinta, eihän patjoilla nuku kuin jotkut köyhät. Minulle sänky kuitenkin tuottaa stressiä, varsinkin nyt kun Sophie pääsee kiipeämään sen päälle. Koko ajan pitää vahtia, kun taas jos olisi pelkät patjat lattialla niin saisi tulla ja mennä niiden päällä miten haluaa.
Siivotessakin olisi kätevää vain nostaa patjat seinää vasten ja moppailla lattia. Sänky on aina tiellä lattioita siivotessa. Myös seinän ja sängyn väliin tippuu tavaraa tuon tuosta, ja sitten niitä kalastellaan sieltä. Sängyn takia joudun vahtimaan Sophien leikkejä makuuhuoneessa. Kun olisi pelkät patjat, voisin itse olla vaikka keittiössä Sophien konttaillessa makuuhuoneessa.
—
Mieheni kävi täällä, katsoi Sophieta ja leikitteli hänen kanssaan hieman. Onneksi hän ei kysynyt minulta mitään tyhmiä kysymyksiä, kuten vaikka kuinka niin pääsi käymään. Olen onnellinen, että sillä tavalla olemme samalla aaltopituudella, että kumpikaan ei arkielämässä etsi syyllisiä eikä syitä. Vain kolme faktaa on tärkeitä, 1) Sophie tippui sängyltä 2) Sophie tippui sängyltä tahattomasti 3) Sophie vaikuttaa olevan päällisin puolin kunnossa. Se, että satuin samaan aikaan metsästämään puhelintani sängyn ja seinän välistä, ei onneksi ole miehelleni relevanttia.
Mieheni hääräillessä Sophien luona kasvoilleni pukkasi ihan väkisin hymyä. Sophie ainakin näkee isältä mallia, kuinka kallisarvoisena ja rakkaana häntä voi joku tässä maailmassa pitää. Mieheni nähdessä oli vaikea olla purskahtamatta nauruun, vaikka vakava tilanne olikin meneillään. Mieheni ei syyllistänyt minua ollenkaan, silti tuli minulle totta kai naisena huono olo. Tunsin syyllisyyttä niin kuin naiset usein tuntevat. Tilannetta ei helpottanut omassa tiedossani olevat lähipäivien suurilla summilla ostamani uudet kultakorut. Yhtäkkiä tuntui, että korukaappini ei ollutkaan sen sijoituksen arvoinen, että Sophiesta vaan pitäisi huolehtia katselematta mitään ostoksia koskaan. Toivottavasti miehelleni valkeaa nuo koruostot vasta jonain hyvänä, aurinkoisena päivänä hyvien fiiliksien aikaan.
Mieheni dhoor ka rishte-sukulainen soitteli aamulla ja ilmoitti olevansa matkalla meille. ”Lähdemme täältä New Yorkista aamulla ja saavumme sinne puolen päivän aikoihin.” Mieheni kanssa mietimme, että intialaisina he eivät varmasti tule ennen kello kolmea. Keväällä järjestämistäni nyyttäreistäni opin, ettei kannata itse laittaa ruokia vieraille kun on pieni vauva siinä sivussa hoidettavana. Mieheni raahasi läheisestä intialaisesta ravintolasta ruokaa, ja supermarketista intialaisia perus raaka-aineita kuten jogurttia, hedelmiä ja korianteria. Ruoka vain mikroon ja siinä stressitön valmistelu, vaikka ei nyt ehkä maailman vieraanvaraisin. Mutta: enää en ruokaa valmista, niin kauan kuin Sophie roikkuu kitisemässä ja karjumassa keittön lattialla, syvästi loukkaantuneena siitä että äitin huomio on nyt jossain muussa tekemisessä.
