Lipunmyyntipiste Liberty Islandille oli jo itsessään vaikuttava ja hieno rakennelma.

Lähdimme New Yorkin matkamme kolmantena päivänä aamuvarhain kohti Liberty Islandia, jolla tönöttää vapauden patsas. Saarelta näkee myös New Yorkin kuuluisan kaupunkikuvan. Sophie ja me kaikki muut nautimme lauttamatkasta ja aurinkoisesta säästä. Sophie tapitti maisemia isän pään päältä keskittyneesti.

Saari tuntui heti paikalta, jolle ihmiset tulevat vain ottamaan valokuvia. Sekä oikealla että vasemalla hääräsi poseeraavia matkailijoita. Vanhempani olivat erilaisia ja nauttivat rauhallisesta hetkestä New Yorkin edustalla istuskellen. He ottivat hieman juotavaa ja juttelivat mukavia (?) nousevasta lämmöstä nauttien. 

Minä hoitelin sillä aikaa valokuvaamista sivustalla, eikä vanhempieni tarvinnut huolehtia aamupäivän ikuistamisesta. 

Vapauden patsaalle käpötellessämme piti jo pyytää pientä poseerausta. Vanhempieni mielestä saarella käynti oli yksi hienoimpia kokemuksia heidän Amerikan matkallaan.
 

Lauttasataman edessä oli mukava puistoalue, jonka suihkulähde tarjosi mukavia leikkihetkiä matkailijoiden lapsille.

Sophie kahlasi vilvoittavassa vedessä mielissään noin puolisen tuntia. Myös Liberty Islandilla Sophie konttaili ruohikolla isän seurassa minun hoitaessani valokuvausta. Matkoilla koen tärkeäksi, että Sophie pääsee päivän aikana useasti pois rattaista tai kantorepusta hieman jaloittelemaan. New Yorkissa oli paljon paikkoja, jotka tekivät sen mahdolliseksi. Äitinä muistan aina paikallista tapaturmaa Jyväskylässä, kun joka talvi satoja kilometrejä hiihtäneen vanhemman piti myös vastasyntyneen kanssa päästä hiihtämään talven hiihdot. Vauva vain selkään kantorepussa ja matkaan. Vauva oli paleltunut yhdellä hiihtoretkellä kuoliaaksi. Tuo tarina muistuttaa minua jatkuvasti siitä, että Sophien kanssa en tee mitä minä haluan, vaan mikä on molemmille tai vain Sophielle kivaa tekemistä. Hyvä mieli ja mielekästä tekemistä pitää olla molemmilla, tai muuten ei ole kummallakaan kivaa.

Matka jatkui eväiden kanssa hyvillä mielin vilvoittelun jälkeen.

Ajelimme metrolla kaukaiselle alueelle Jackson Heightsiin, New Yorkin intialaiseen kaupunginosaan. Aseman lähestyessä metrossa istuskeli enää vain desejä ja me. Olin innoissani. Hyvää intialaista käsityötä olevat tunikat halusimme äidin kanssa ostaa. New Yorkissa asuu 610 000 intialaistaustaista asukasta, mikä onkin läntisen maailman suurin intialainen kaupunkipopulaatio. (Vertaa Lontoo: 500 000 intialaistaustaista asukasta)

Metroasemalla jo oli hyviä intialaisia ketjuvaateliikkeitä, jotka myivät länsimaalaistettua intialaismuotia. Ulos tullessamme vyöryi esiin alueen intialaiset asukkaat, kaupat, ravintolat ja mainokset. Siellä oli monta korttelia intialaisia myymälöitä, kaikkea tarjolla uskonnollisesta tavarasta aina krääsäkauppoihin. Omasta mielestäni alue oli verrattavissa Lontoon vastaaviin, yhtä hyviin intialaiskortteleihin. Ravintolapuolella jäätiin jälkeen Brick Lanesta, ja hinnat jäivät mielestäni täällä korkeammiksi kuin Lontoossa.

Kiertelimme vaatemyymälöissä ja laatu oli todella  hyvää suurimmassa osassa kaupoista. Myös muutama halvempi, huonompaa materiaalia sisältänyt vaatekauppa tuli katsastettua. Tunikoiden hinta liikkui 20:sta dollarista ylöspäin. Sarit ja lasten juhla-asut liikkuivat halvimmillaan 150 dollarissa. 
Tässä vaiheessa blogipostauksen sävy muuttuu negatiiviseksi marinaksi. Tuli ainakin selväksi se, että täällä ei tingitä. Muutamassa kaupassa sain myyjän raivot päälleni, kun kysyin parempaa hintaa. Amerikassa ei ole tyypillistä tingata, ehkä koska täällä on vähän sellainen varakkaan esittämisen kulttuuri. Hintalapussa määritelty tuotteen arvo on aina oikein hyvä. Mieheni tuskastui minuun ja kehotti vain ostamaan tinkaamatta, koska se ei täällä kuulu kulttuuriin vaikka se kuuluu intialaisiin tapoihin. Yhdessä kaupassa myyjä osoitti minua sormella ja huusi loukkaavasti tyyliin ”itse olet halpa! Maksa tai häivy!” tai jotain muuta sellaista. Lähdimme sieltä. Myös kahdessa muussa kaupassa myyjät raivostuivat tinkaamisesta, ehkä nettikauppa on ajanut heidät ahtaalle. 
 Rihkamakoruja myytiin selvästi ylihinnoilla. Ymmärrän, että asiakas maksaa myös kauppatilan vuokrasta, myyjän palkasta, omistajan palkasta, sähköstä, vedestä, rahtikuluista, jne. Mielestäni silti ihan huonoimmasta laadusta valmistettu korusetistä pyydetty 70 dollaria oli järjetön hinta, kun netistä saa saman tuotteen kympillä postikuluineen. Yhdessä kaupassa katselin rannerenkaita, ja menin kassalle 8.45 dollaria maksavan setin kanssa. Maksaessa selvisi, että kahdeksainen olikin käsinkirjoitettu dollarinmerkki, ja renkaiden oikea hinta oli 45 dollaria. Pyysin alempaa hintaa ja mainitsin tuotteen olevan helposti särkyvää lasia, jolloin myyjä raivostui. Hän huusi, että netin takia kauppa menee huonosti, ja että saisin ihan rauhassa ostaa rannerenkaani netin kautta Kiinasta, jos ei intialaisesta laadukkaasta käsityöstä määritelty hinta kelpaa.

Samana iltana minun oli pakko tarkistaa intialaisesta nettikaupasta, paljonko Intiasta tilattuna täysin sama rannerengassetti maksaa postikuluineen. Tuon 45:n dollarin rannerengassetin sai netistä 15 dollarin hintaan. Shoppailen mieheni ahkeralla työnteolla tienaamalla rahalla, joten en ole valmis hulluttelemaan ylimääräisiä kymppejä tuollaisten myyjien lompakoihin. Korut olivat jokaisessa katsastamassani kaupassa kympeillä ylihinnoiteltuja, ja toki New Yorkissa jo pelkkä kauppatilan vuokra maksaa useita tonneja, joka on myynnillä ansaittava. Silti dollarin arvoiset kauheimmatkin minikorvakorut maksoivat täällä 10-15 dollaria!!! Itse en ole kyllä valmis maksamaan, kun netistä saa mukavasti tilailtua samat tavarat.

Kultakaupoissa myytiin laadukkaita 22:n karaatin koruja aidoilla kivillä. Katsastimme näitäkin, sillä haluaisin saada uuden intialaisen sormuksen aiemmin rikkomani tilalle. Vitriineissä jo näkyi, kuinka laadukasta ja hienoa tavaraa oli tarjolla.
 Kullan kilohinnan päälle oli näissä kaupoissa laitettu tuotteesta riippuen ylimääräisiä tonneja tai jopa kymppitonneja. Kaulaketjut, jonka näköisiä olen nähnyt 10 000:n dollarin hinnoissa Dubaissa, maksoi täällä 40 000 dollaria. Intiassa ja Dubaissa maksaa pelkkä kullan kilohinta, itse käsityö ja koristeluhan ei kuulu kultakorujen hintaan, ja tinkimisvaraa on aina mukavasti. Dubaissa ostin äidin kanssa kivoja koruja huomattavan huokein hinnoin, mutta täällä ei kyllä huvittanut yhtään. Ei voi edes tinkiä. Monta tonnnia tulee säästöä, jos ostaa Lähi-idän taikka Intian suunnalta nämä tuotteet. Itselläni ei ole niin kiirettä, että ihan heti pitäisi saada, varsinkin kun myyntihinta on uhkaavan paljon mahdollista jälleenmyyntihintaa ylempänä.
Tarjolla oli siis ihan kaikkea aina kirjallisuudesta saippuoihin. En ostanut mitään, ehkä myös siksi että intoni hyytyi ottaessani vastaan muutamien myyjien raivarit ihan ensimmäisissä kaupoissa. Seuraavalla New Yorkin matkalla tuskin enää edes käyn noilla korttelialueilla, eiköhän tuo tullut nähtyä. 
 Sareja ja salwareita oli mukava katsella, mutta intialaisia vilisevät kadut olivat aika huonossa kunnossa ja likaisia. En jäänyt kaipaamaan tältä alueelta mitään.
Intia on nyt muodissa, ja paljon löytyy kaikkea intialaista ihan ”tavallisista” kaupoista myös. Nettikauppa taitaa olla se paras kauppa meidän perheelle tässä vaiheessa.