Olemme noin kaksi kuukautta sitten tulleet Sophien kanssa takaisin Suomeen. Muutimme tänne vanhempieni luokse siis synnytystä varten, laskettuun aikaan on enää kaksi kuukautta! Perheemme uusi tulokas, Sami, kasvaa oikein reippaasti.

Alussa Suomeen tullessa ahdisti se, kuinka paljon täällä on kieltokylttejä. ”Älä tee sitä” ja ”Tämän teko kielletty”-lappusia tuntui olevan joka paikassa. En ole ennen kiinnittänyt niihin mitään huomiota, mutta nyt Amerikan vuoden jälkeen tämä osui todella räikeästi silmiin. Sen lisäksi jo muutamalla ensimmäisellä kauppareissulla tuli myyjä kieltämään Sophieta, että mihinkään hyllyllä oleviin tavaroihin ei saa koskea. Jos Sophie itki julkisella paikalla, niin jo joku vanhempi nainen tuli sanomaan, että ”Älä vaan tyttö itke”. Suomessa moni asia, mitä Sophie teki vapaasti Amerikassa, ei ollut enää sallittua. Mihin ei saanut viedä vauvan rattaita, missä ei saanut mekastaa… Leikkipaikoilla joidenkin lasten vanhemmat jopa kieltävät pienokaisiaan menemästä muiden lasten tai näiden vanhempien luo! Sellainen järkyttää yhä kahden kuukauden jälkeen.

Kuukauden täällä vietettyämme olin kulttuurishokissa, kun oli niin pimeää ja hiljaista. Kaupoissakin oli ylihinnoiteltua, samalla hinnalla kuin olisin Bostonissa Marshall’s tavaratalosta ostanut Ray Ban-aurinkolasit, pystyin täällä ostamaan IBERO-merkkiset aurinkolasit Citymarketista. Kaiken lisäksi kaveripiiri on luotava uudestaan, eikä Sophie vielä oikein ole saanut leikkikavereita. Leikkipuistoissa useat lapset eivät suostu jakamaan lelujaan, koska ”MINUN!” ja lapset viettävät ihan ongelmitta aikaa yksin. Monilla lapsilla ihan normaalit käytöstavat, ”anteeksi”, ”voisitko väistyä”, ”kiitos”, jne. tuntuivat puuttuvan kokonaan. Tunsin syyllisyyttä siitä, että olin tuonut Sophien tänne Bostonista, missä hänellä oli paljon leikkikavereita ja missä lapset ottavat paljon kontaktia toisiinsa.

Kaksi kuukautta kun on vierähtänyt, niin olo on helpottanut ja olemme alkaneet jo sopeutua uuteen elinympäristöön. Ihminen on lajina selviytynyt niin hyvin nimenomaan koska osaa sopeutua. Kulttuurishokki kai aina iskee kuukauden jälkeen uudessa maassa, mutta sitten ei enää huomaa niitä alussa ärsyttäneitä, ”vääriä” asioita. Esimerkiksi kieltokyltit eivät enää kiinnitä ollenkaan huomiotani ja huomaan jo itsekin puhuvani negatiiveilla, sana ”ei” on hiipinyt takaisin sanavarastoon vaikka juuri Amerikassa sen työstin tuossa vuoden aikana lähes kokonaan pois.

Neuvolassa on ihanaa käydä, ei ole yhtään ikävä Bostonin Lastensairaalaa, vaikka se on maailmankuulu korkealaatuisesta hoidosta ja vaikka sinne matkustaa lapsia ympäri maailmaa spesialisoituneiden huippulääkärien luokse. Sophie on niin terve ja raskaus edennyt hyvin, että kotoisaa ja helppoa neuvolaa emme vaihtaisi Amerikan sairaaloihin!

Paluumme on ensimmäisen kuukauden järkytyksien jälkeen sujunut hyvin ja nautimme kevätauringosta. On kivaa, että syksyllä Sophie pääsee aloittamaan tarhan, ja kokonainen kuukausi päiväkodissa maksaa saman verran mitä Bostonin keskustassa kaksi päivää! Lisäksi vaihtoehtoiset rokotteet kuten tuberkuloosi ja hepatiitti, jotka voi ottaa milloin vain ja jotka ovat koko loppuelämän voimassa, maksavat täällä vain alle satasen, kun Amerikassa olisi kustannukset olleet satasia. Annan täällä molemmille lapsillemme matkailussa myöhemmin heidän tarvitsemiaan rokotteita, kun halvalla saa. Lisäksi astmalääkkeeni maksaa 6 euroa, KELA-korvauksen jälkeen 4 euroa, mikä Amerikassa oli jotain satasen pintaan.  Elinkustannukset ovat niin paljon pienemmät täällä Jyväskylässä monessa suhteessa, että ajattelimme mieheni kanssa alkaa säästää rahaa omistusasuntoa varten.

Ainoa aidosti vaikea asia täällä Jyväskylässä ollessa on olla kaukana Bostonissa yhä asuvasta miehestäni. Amerikan ja Euroopan aikaero on vaikea, emmekä oikein löydä rauhallista, kahdenkeskeistä aikaa Skypessä. Kun Bostonissa on aamu ja mieheni valmistautuu töihin lähtöä varten, olen minä täällä iltapäivällä jonkin aikaa hänen kanssaan linjoilla samalla kun hän pesee hampaita, yms. Kun mieheni pääsee illalla töistä kotiin on kello jo 4 aamulla täällä ja me nukkumassa. Vaikka meillä on täällä Jyväskylässä hyvä olla ja kaupunki tarjoaa erinomaiset puitteet lastenkasvatukselle, on olo hieman vaisu ja ehkä hieman tyhjä ilman miestäni. Usein mietin, miten ihanalta tuntuisi, jos mieheni asuisi täällä meidän kanssa. 

Tänne paluu on vahvistanut näkemystäni, että Eurooppa tai Amerikka eivät kumpikaan ole parempi paikka asua. Riippuu koulutuksesta, ammatista ja muista sosiaalisista taustoista, kummassa maassa kenenkin on parempi elää. Amerikassa elämä on paljon ”kovempaa”, pitkät työpäivät ja pienet lomat, lasten koulutuksesta koituvat jättimäiset kustannukset, jne. Mieheni kuitenkin sanoo mieluummin tekevänsä 14:n tunnin amerikkalaista työpäivää kuin 8-9 tuntia Saksassa.

Amerikassa on jo niin yksityistä, että lääkärit ja varsinkin kirurgit jo harjoittavat monessa sairaalassa itsenäisesti ammattiaan, vähän samaan tapaan kuin Suomessa kampaaja työskentelee itsenäisesti vuokraamallaan penkillä jonkun parturikampaamon tiloissa. Tämän takia tietenkin työ on myös raskaampaa, itse saa kirjanpitäjänsä ja sihteerinsä ja muut palkata ja asiansa hoitaa. Toisaalta taas kun itse tekee niin rahan saa myös itse pitää mitä ansaitsee sen mukaan, kuinka paljon potilaita on ottanut vastaan ja kuinka paljon heille testejä teettänyt. Tämä nauratti täällä Jyväskylän neuvolassa, kun iskin Bostonista saamani paperit pöydälle. Verikokeita ja erilaisia testejä oli kertynyt roppakaupalla aina tuhkarokkotestistä mieheni veriryhmän selvittävään verikokeeseen. Moniakaan niistä testeistä ei olisi koskaan tehty neuvolassa, mutta tulipahan tehtyä oikein ison rahan edestä siellä Bostonissa.