Tajusin juuri, että Amerikassakin on oma kulttuurinsa. Vaivuin täysin kulttuurishokkiin ja aloin ikävöidä Eurooppaa. Mieheni on kauhuissaan.

Eurooppalainen on Amerikkaan tullessaan usein ensimmäisen kuukauden ajan ihan fiiliksissään. Kaikki on niin suurta, mahtavaa ja positiivista. Tätä kautta netissä toisaalla kutsuttiin Amerikkaan saapumisen ajan kuherruskuukaudeksi. Tämän jälkeen alkaa arki pyöriä jo niin rutiinilla, että alun uutuudenviehätys katoaa. Pienet ja erilaiset asiat kulttuurissa alkaa ärsyttää, iskee koti-ikävä.

Itse olen nyt havahtunut siihen, ettei täällä niin positiivinen ilmapiiri olekaan. Tämän maan tapoihin vain kuuluu iso hymy ja ylistävät adjektiivit kuten ”great”, ”awesome”, ”fantastic”. Otin tänne saapuessani kaiken tuon kirjaimellisesti, mutta siis vasta nyt tajuan, että varsinkin kaikista suurimmin hymyilevät ja positiivisimmin puhuvat saattavat ajatella hyvinkin negatiivisia. Oikeastaan mitä isompi hymy, sitä varmemmin on keskustelukumppanilla negatiivisia ajatuksia tai jonkun myynti mielessä.

Käsittämätöntä on myös kerjuuseen perustuva sosiaaliturva. Täällä on jatkuvasti meneillään fundraisinkeja, järjestettyjä rahankeruita, ahdinkoon johtuneille. Itseäni hirvitti häpäistyn näköisenä, itku kurkussa kadulla seissyt nainen pahvilappu käsissä ”Sain potkut, olen yksinhuoltaja, pyydan antakaa tukea”. Mielestäni hyvään tahtoon perustuva sosiaalituki on törkeää. Pidän Saudi-Arabian mallista, missä jokainen kansalainen saa ilmaisen asunnon, ruoan ja muun elämisen edellytykset suoraan valtiolta syntymäpäivälahjaksi. Asunto ja ruoka kuuluu kaikille.

Amerikkalaiset ovat osoittautuneet myös hyvin sulkeutuneeksi kansaksi. Small talkia höpötellen tehdään paljon uusia tuttavuuksia jatkuvasti, mutta aitoja kavereita amerikkalaisilla on vain muutama. Tämä johtuu siitä, että amerikkalaiseen kulttuuriin ei kuulu ystavyys työpaikoilla. Jokainen työntekijä on toisensa kilpailija, ja potkut voi saada kuka vain milloin vain. Tällaisessa ympäristössä ja paineessa on parempi olla tutustumatta työtoveriin. 30-vuotiaalla menee paljon aikaa myös itsestä huolehtimiseen kuntosaleilla, lenkeillä, harrastuksissa, perheen parissa.. eikä aikaa jää enää kavereille, ehkä maksimissaan viidelle.

Järkytyin tajutessani, kuinka erilaista seuraelämä täällä on. Amerikkaoppaasta luin, että amerikkalaiset eivät käy kahdenkesken kavereiden kanssa juuri missään, vaan tapaamiset hoidetaan joukolla mm. tuppervaarakutsuilla, ryhmäpiknikeillä. Televisiosarjoissa nähty seurustelu ei ole tyypillistä, vaan poika ja tyttö menevät kavereiden kanssa ulos, eivätkä niinkään kaksistaan. Kysymykseen ”how r u” ei saa vastata mitään, korkeintaan ”fine” tai ”good”, mutta nekin on jo liikaa. Tervehtiessä tulee sanoa ”hi”, ei ”hello” tai mitään muuta kuin ”hi”.

Olen tajunnut, kuinka paljon täällä ihmistä arvostellaan varakkuuden perusteella. Ei ole niin yhdentekevää kuin aluksi luulin, minkälainen talvitakki on päällä. Köyhälle reppanallekin kyllä hymyillään ja puhutaan kohteliaasti, mutta aidot tunteet saattavat olla hyvinkin negatiivisia.

Tiivistettynä: Tämä on kyllä todella pinnallinen maa, missä kaikilla on feikkihymy kasvoilla ja ihmiset arvostelevat negatiivisesti toisiaan koiranhymy kasvoillaan.

Mieheni kauhistui, että minulla on nyt aivan väärä kuva Amerikasta. Hän oli todella pahoillaan, että on tuonut minut, yhteisöllisen naisen, näin ondovidualistiseen kulttuuriin. Toppuuttelin, että tämä kritisointivaihe kuuluu Eurooppalaisen kotoutumiseen. Täällä on ihan eri kulttuuri kuin Euroopassa ja olen vasta nyt pääsemässä kärryille, mistä täällä on oikeasti kyse.

Järjestin eilen meillä nyyttärit, ja tämä oli tilanne ruokapöydässä vieraiden lähdettyä. Olin valmistanut aivan liian paljon ruokaa, ja myös vieraat toivat paljon syötävää. Kaikki ei mahtunut edes pöydälle tarjoiltavaksi, keittiöön jäi täysin kuorimattomana hedelmät ja snacksit pusseihinsa. Lämmittelin kokonaisen ensimmäisen tunnin ajan vieraiden tuomia lämpimiä ruokia ja vein niitä tarjolle. Kun lopulta viimeiseksi toin itse valmistamaani ruokaa tarjolle, olivat vieraat jo syöneet itsensä täyteen. Nyt on pakastin ja jääkaappi pullollaan eilisiä sapuskoita, mikä on toisaalta ihan kivaa. Pakkaseen olen miettinyt valmistavani joskus hätävararuokaa, ja nyt sitä tuli kerralla paljon.
Onnistuneet kekkerit ja vierailla kivaa, onnistui. Olin myös kutsunut kaksi naapuria, joilla on myös vauvat. Tarkoituksena oli, että alkaisimme tapailla toisiamme säännöllisesti. Olin hyvällä tuulella, sillä he ovat ensimmäiset äidit, joihin olen täällä tutustunut. Ovella vielä lähtiessään toinen äideistä hymyili ja hehkutti, miten kiva oli tavata ja että sovitaan taas tapaaminen. Ohimennen näin hänen kasvoillaan vilahtavan ilmeen, joka kertoi hänen ajattelevan jotakin negatiivista suuresta hymystä huolimatta. En ajatellut siitä kuitenkaan sen enempää, kunnet seuraavana päivänä paljastui, ettei hän halua enää olla missään tekemisissä.

Mieheni ja äitini käskivät unohtaa koko tyypin ja lopettaa sen ajattelu siihen. Siitä huolimatta mietin, miksi aina sellaiset kalliisiin vaatteisiin pukeutuvat naiset välttelevät seuraani.

Tämä naapuri saapui hyvin huoliteltuna meille, ja ihmettelin heti hänen suloisen poikansa pienuutta. Vaikka poika oli jo 4kk, oli hän muutaman gramman kevyempi kuin Sophie syntyessään. Ohjeistin, että kannattaa todella antaa kiinteitä vauvalle vasta kuuden kuukauden iässä. Olohuoneeseen saapuessa naapuri ihasteli, kuinka iso asunto meillä on ikkunoineen. Siihen kommentoin, että ajattelin meillä olevan pienen asunnon ja että menisimme aina naapurin isoon asuntoon leikkimään. Se saattoi hieman ärsyttää häntä, sillä hän sanoi pojalleen, kuinka heidän pitäisi hankkia rikkaita ystäviä niin päästäisiin sitten kaikki isoon asuntoon leikkimään. Naapurilla ei myöskään ollut harrastuksia, ja itse kerroin, kuinka läheinen joogastudio on minulle henkisesti tärkeä paikka. Olinko hänen mielestään liian ylpeä meidän perheestä? Ihminen, joka näytteli kalliita ostoksia, ei kestänyt kun näyttelin meidän perheen kallista tytärtä? Tiedän, että vauvani ihailu saattaa olla ärsyttävää. Kukapa ei ihailisi hurmioissaan omaa vauvaansa?

Tämän jälkeen hän sanoi neljä kertaa olevansa koulutukseltaan hammaslääkäri, ja että voisi olla hyväpalkkaisessa hammalääkärin virassa, ellei nyt sattuisi olemaan äitinä. Se oli mielestäni kummallista, neljä kertaa mainita uransa. Varsinkin, kun paikalla oli paljon tohtoreita. Sitten hänen miehensä paljasti, kuinka heillä on niin alhainen tulotaso, että heille ei vuokrattu ikkunallisia asuntoja. Mielestäni oli järkyttävää, että tietyn tulotason ylitettyä pääsee ikkunalliseen asuntoon 1700 dollaria kuussa, kun taas pienemmällä tulotasolla saa ikkunattoman pienen asunnon, 1900 dollaria kuussa. Siis jos olet pienituloinen, joudut maksamaan huonommasta kalliimmin. Sama kerrostalo. Ymmärsin, että heillä ehkä on taloudellisesti tiukkaa, onhan meillekin tuo vuokra niin korkea. Naapurille kuitenkin oli tärkeää tietty varakkuus. Tämä paljastui mm. siitä, että he toivat mukanaan Villeroy&Boch-posliinikulhon. Pestessäni sitä myöhemmin huomasin irtotarrasta, että se oli ensimmäistä kertaa käytössä. Naapuri myös pukeutui kalliisiin merkkivaatteisiin, ja vaatekaupoissa kierrelleenä huomasin hänen villapaitansa laadukkaan materiaalin. Itse olin vanha tunika päällä, kun en ollut kerennyt edes laittautua. Hiuksetkin oli vain ponihännälle nopeasti kieputettu. Koska en puhu tuota ”merkkikieltä”, eivätkä kalliit tuotteet sinänsä inspiroi minua ollenkaan, eivät merkki-ihmiset välillä halua olla tekemisissä kanssani. 

Olen joskus miettinyt perin pohjin merkkilaukun ostamista, ja käyttänyt paljon aikaa lukiessani ja miettiessäni, miksi niin monelle on tärkeää ostaa kalliita statussymboleita. Ostin Diorin ja Chanelin merkkikosmetiikkaa, jotka olivat käytössä kuitenkin huonompia kuin aiemmin käyttämäni Lumene. Tämä on siis ihan oma mielipiteeni Diorin ripsiväristä, huulipunasta, meikki- ja kasvovoiteesta sekä Chanelin kasvo- ja meikkivoiteesta. Guccin laukku ja hajuvedet oli käytännössä huonoja nekin. Ostin nämä tuotteet pienellä palkalla lentokentällä työskennellessäni, eli kyseessä oli erittäin tappiollinen sijoitus. Päädyin lopulta siihen, ettei minulla ole tarvetta pitää tiliä nollilla kuluttamalla luksusmerkkeihin. Intialaisilla on monilla tapana kerätä varallisuutta sijoittamalla rahansa kultakoruihin, tai muihin arvokkaina pysyviin tuotteisiin. Nuo merkkilaukut ja muut tuotteet ovat usein kertakäyttötavaraa, ja jälleenmyyntiarvokin tippuu roimasti kulutuksen ja ajan myötä. Kultainen kaulakoru kuitenkin on arvokas aina, ja jos hemmottelua kaipaan, ostan itselleni mieluummin uusia koruja kuin tuota kertakäyttöistä merkkitavaraa.

Ennen juhlia kysyin mieheltäni, pitäisikö meidän ottaa alas ja piiloon kaikki Intia-aiheinen meillä. Intialaisjumalan kuva seinällä saattaa loukata jotakuta. Mieheni mielestä tämä oli täysin turhaa ajattelua. Omasta mielestäni tämä voi kuitenkin olla yksi syy, ja aiemmin halusinkin seinälle maalauksen eurooppalaisesta maisemasta. Päädyimme kuitenkin tuohon intialaiskuvaan.

Toisaalta taas olin koko kutsujen ajan niin kiireinen, etten ehtinyt juttusille juuri kenenkään kanssa. Tämäkin on voinut loukata.

Turha on miettiä, kun oikeaa vastausta se ei tuo. Kysymälläkään he eivät välttämättä kerro totuutta. Koska olemme naapureita, niin varmasti näen vielä heitä tuolla ulkona. Aionkin kysyä hänen mieheltään, mikä juttu tämä on. Itseäni ainakin harmittaa ja tuntuu kurjalta, kun päällisin puolin mitä ehdin tutustua, oli nuo naapurit oikein mukavia ja oli mukavaa tutustua.