Mieheni ja aurinkoa piilossa oleva Sophie Bostonin Charle’s-joella.Täällä Bostonissa on ihanan puhtaita ja leveitä katuja. Paljon on rämppejä ja liuskoja, jolloin pyörätuolilla taikka lastenvaunuilla pääsee sujuvasti kaikkialle. Lain mukaan pyörätuoleja varten on rakennettava niillä helppokulkuista infrastruktuuria. Kadut ovat hyvässä kunnossa, eikä niissä ole kuoppia tai muita esteitä. Vaunulenkkeily onkin täällä Bostonissa mielekästä, senkun vaan rullaa menemään.

Charle’s River vielä ilman linssiludeja. Silhuetti saattaa olla joillekin tuttu Ally McBeal-sarjasta, joka kertoi Bostonilaisesta lakitoimistosta.

Keskuskeskustan toimistontäyteisten pilvenpiirtäjäalueiden ulkopuolilla riittää paljon puutaloalueita. Näillä alueilla on varsinkin aamupäivisin hipihiljaista, mikä takaa Sophielle hyvät unet vaunuissa.

Tyypillinen pieni ”keskusta” erilaisine kirkkoineen yhdellä Bostonin puutaloalueista. 

Täällä on paljon sivuikkunoita ja välillä muumitalomaisia pyöreitä, kaksin sivuikkunoin rakennettuja puolitorneja talojen kulmissa. Jotkut omakotitalot ovat niin isoja, että pelkät etuportaat ovat minuakin korkeammat (150 cm). Usein mietin, että mitä noin isoissa taloissa tehdään kaikella sillä tilalla. Tuossa kuvassa nuo kaksi omakotitaloa esimerkiksi, ovat ihan normaalikokoisia taloja täällä. 

Käpöttelimme Sophien kanssa köyhemmälle latinoalueelle. Julkisilla varoilla köyhille asuinalueille rakennetut leikkipuistot ovat täälläkin nuorison mellastuskenttiä. Täysin tuhottuja ja leikkikelvottomia. Harmittaa, että juuri lasten leikkialueet pitää tärvellä. Suomessa esim. Helsingissä vielä sentään voi lapset leikkiä leikkikentillä, mutta jo Berliinissä on kaikki niin läävässä, että en ainakaan omaa lastani niihin paikkoihin vie. Täällä Bostonissa on hyviä ja aivan karseita leikkikenttiä.

Modernin taiteen museon edessä oli intiaanipatsas! Tämä on ensimmäinen näkemäni todiste intiaaneista täällä. Luin netistä, että intiaanit ovat saaneet laillisesti astua Bostonin kaupungin maaperälle vasta vuonna 2005. Vaikka lailla ei enää viimeisinä vuosikymmeninä ole ollut painavaa arvoa, on intiaanikulttuuri ehkä se ainoa kulttuuri maailmassa, joka täältä puuttuu. Netistä etsimällä löysin lähimmät intiaaneihin liittyvät paikat (kaupat ja järjestöt) kaukaa kaupungin ulkopuolelta. Minua jotenkin ahdistaa se hirveä historia, mikä tällä maalla on. Columbuksen nimi tulee vastaan yhä uudestaan kadun- ja kuppiloiden nimissä, lokakuussa pyhitetään kokonainen päivä, Columbus day, Columbukselle. Intiaanit ovat protestoineet tämän päivän poistamiseksi kalenterista, mutta kyllä täällä Columbuksen ihailu näkyy kauas, ja päivä on ainakin toistaiseksi pysynyt pyhäpäivänä. Intiaanina minun kurkkuani kiristäisi, kun nyt jo ahdistaa jonkun verran.

Päätin, että dieettini loppuu tähän. En löydä enää syytä lähteä nälissäni urheilemaan, kun miehenikin on niin tyytyväinen hieman pyöreään kroppaani. Pidän leivonnaisista ja makeisista. Ostan uudet, väljemmät vaatteet ja urheilen tästä lähtien kunnon, en kilojen tähden. Läskiä saa olla,  läskiä saa tulla mikä on tullakseen. En vaivaa painollani enää päätäni, ei siinä ole mitään järkeä. Luonnostani olen hieman pyöreä, laihana pysyminen on aina ollut sellaista sinnittelyä ja pinnistelemistä. Laihana olen joku muu, itseni ja ruoallisten himojeni kieltäjä. Haluan elää vapaasti, pyöreähkönä ja hyväntuulisena naisena. Ensi viikonloppuna järjestän meillä syömingit siitä hyvästä, että olen hyväksynyt painokseni 50-55 kiloa. Ystäväpiiriimme kuuluu paljon ihmisiä eri kulttuureista, ja nyyttärien aiheeksi olen valinnut ”oman maalaista ruokaa”. Tarjolla tulee toivottavasti olemaan iso buffet eri maiden erikoisuuksia, kutsuttuja vieraita jos tulee paljon. 

Amerikassa asuessa on kokoajan kasvanut sisälläni uusi fiilis, jonka nyt tunnistin itsetunnoksi. Ymmärsin, että olen Euroopassa usein hieman ujo. Ihmiset euroopassa keskustellessa tuijottavat kuin arvioisivat keskustelukumppaniaan siinä samalla. Usein myös puhutaan siitä, mistä ja miten kukin hankkii varallisuutta, ei siitä mistä hankitaan onnellisuutta. Lenkillä eilen taas jäin juttelemaan yhden liikennevaloissa Sophieta ihailemaan tulleen miehen kanssa. Siinä meni ehkä vartti jutellessa niitä näitä, kerroin ylpeänä ihanasta tyttärestäni, siitä kuka minä olen ihmisenä. Amerikassa en tunne sitä painostusta, minkä joskus tunnen Euroopassa. Sitä tunnetta, että puhekumppani ajattelee minusta salaa jotain samalla kun puhun. Arvostelevasti, viekkaasti, ehkä halveksuen, ehkä joskus myös hieman kateillen. Tämä voi olla täysin virheellinen tulkintani Eurooppalaisesta tuijotuksesta, mutta ainakin omaa mieltä keventää amerikkalaisten monieleinen ja empaattinen tapa kommunikoida. En olisi varmaan ikinä Euroopassa esim. järjestänyt syöminkejä, joihin itse valmistan paljon tarjoiltavaa.

Viihdymme Amerikassa tämän ilmapiirin ja ihmisten takia niin hyvin, että elättelemme ajatusta jäädä tänne vähän alemmaksi aurinkorannikolle. Iso miinus täällä on, että kaikki maksaa ja paljon maksaakin. Vuokra on meillä nyt 1500 euroa kuussa, kun Berliinissä saman kokoisen asunnon saa 200-300:lla eurolla. Ravintoloissa annos täällä on tyypillisesti 10-20 euroa, kun taas Berliinissä 5-10 euroa. Ruokakauppojen hinnat, varsinkin meidän luomuruokavaliolla, ovat päätähuimaavat. Julkinen liikennekin verottaa aina vähintään 20 dollaria, kun johonkin matkaamme metrolla taikka bussilla edestakaisin. Harrastuksetkin ovat kalliita, pakko on kuitenkin harrastaa. Sophie alkaa myös olla harrastusiässä, ja vauvojen harrastukset ne vasta maksaakin, mutta ainakin itse tuntisin kamalaa syyllisyyttä, jos Sophie ei pienestä asti opiskele jonkun harrastuksen ”huipulle”. Itse olen kaavaillut taaperoiden pianotunteja taikka taaperobalettia. Mieheni mielestä Sophielle sopisi lasten lääketieteelliset opinnot. Kyllä, täällä voi valmentaa lasta haluamalleen uralle jo hyvin pienestä pitäen! Harrastusmahdollisuuksia on kyllä kamalan paljon täällä, mutta kaikki on varustettu isolla hintalapulla.

Toisaalta mieheni palkka on Amerikassa huomattavasti suurempi kuin Euroopassa. Mieheni mielestä ainoa syy palata Eurooppaan on hänen äitinsä. Ehkä oleillaan täällä muutama vuosi ja tullaan sitten joskus takaisin. Mielestäni myös Euroopassa on hyvä sosiaaliturva, täällä lähes olematon. Mieheni ei sitä kuitenkaan ymmärrä, kun ei ole koskaan mitään tukia ottanut. Opiskelijana lukiossa hän kävi samalla Lidlissä töissä ja myöhemmin lääkäriopintoja kerryttyä tarpeeksi hoitajan töihin pätevöityäkseen, meni hän vanhustenkotiin tekemään hoitajan hommia. Opintotukea hän ei koskaan ottanut, eikä nytkään ota meille kuuluvaa saksalaista lapsilisää. Hän ei jotenkaan vaan ymmärrä sosiaalitukia, työttömyysturvaa, yms. Lienee ehkä saksalaista käytöstä. Itse haluan pitää tyttäremme kotona, eikä esim. 4:n vuoden tauko työelämässä hirvitä. Mieheni on myös toivonut, että Sophie saisi kasvaa kotona nämä ensimmäiset vuodet. En ainakaan nyt näe, että ihan heti olisin valmis viemään Sophieta muualle kuin harrastuksiin. Netissä tekemäni pikakatsaus lapsineroista tukee maailmankuvaani, jostain syystä en löytänyt tarhassa käyviä lapsineroja, vaan lapsinerous näyttää ainakin lehdissä mainituissa tapauksissa olevan kytköksissä kotikasvatukseen. äidinrakkaus ja turvallinen kotiympäristö tekee hyvää vauvalle, tämä on oma faktoihin perustumaton mielipiteeni sophieta katsellessani. joka tapauksessa amerikassa olo tekee ainakin tässä vaiheessa vielä niin hyvää, että ei ihan heti kannata hötkyillä takaisin Eurooppaan, vaikka siellä oma urakuvioni onkin ehkä selvempi. me mietitään näitä.