Kesällä 2012 olin totaalisen kyllästynyt parisuhdetilanteeseeni sekä työpaikkaani. Halusin kipeästi vaihtelua. Netin kautta hain uutta työpaikkaa, opintopaikkaa sekä elämäni miestä. Mieheni löysin lokakuussa Saksasta, ja lupasin heti muuttaa Amerikkaan hänen kanssaan. Marraskuussa tärppäsi opintopaikka Helsingin Metropoliassa röntgenhoitajaksi. Kaksi unelmaa täyttyi kerralla, mutta ne eivät sopineet yhteen.

Vuonna 2013…

…tammikuussa aloitin röntgenhoitajan opinnot. Olin myös toisella kuulla raskaana. Vuosi alkoi riitaisasti, koska mies ei suostunut muuttamaan Suomeen, enkä minä Suomesta pois ennen opintojen loppua. Amerikkaan en miehen luo muuttaisi koskaan, vaikka olin niin luvannut. Pyöritteli asiaa miten tahansa, miehen ura, vauva ja opintoni olivat mahdoton yhtälö.

…helmikuussa mieheni suostui jättämään tohtorin tutkintonsa ja tulevan uransa kirurgina. Hän eläisi elämänsä Suomessa lääkärinä. Kävimme ensimmäisessä ultrassa, ja vauvamme kuvaruudulla sai molemmat itkemään onnesta. Juhlistimme vauvaa Kotossa japanilaisella ruoalla, ja siinä pöydän ääressä todella tunsin hänen olevan kumppanini. Kokeita ja esitelmiä alkoi vyöryä päälle koulussa, jolloin opintojen, työn ja raskauden yhteensovittaminen alkoi olla painajaismaista. Koska olin viikonloput aina töissä, jäin helmikuussa ilman ainoatakaan vapaapäivää. Raskauspahoinvointi oli voimakasta ja oksentelin pari kertaa toimistolla, rautatieaseman sisäänkäynnillä ja ravintolan vessan lattialle. Kokoajan jauhoin pelkoa, että saatan unohtaa lukea johonkin kokeeseen tai saada hylätyn.

…maaliskuussa mieheni tuli Suomeen töihin puoleksitoista kuukaudeksi, mikä vahvisti parisuhdettamme. Jatkuva töissä ja koulussa olo alkoi käydä raskaaksi, ja sairastuin keuhkoputkentulehdukseen. Työterveyslääkäri antoi vain kaksi päivää sairaslomaa, vaikka menin vastaanotolle 39:n asteen kuumeessa. Sanoin, etten fyysisesti enkä henkisesti jaksa kahden päivän sairaslomalla, olenhan nyt ollut jo kuusi viikkoa ilman yhtäkään vapaapäivää. Nämä kipeänä viettämäni kaksi päivää menisi myös paineessa kokeisiin lukiessa ja esitelmiä tehdessä. Aloin näyttää aika kauhealta ja alkoi olla ihan sama, jos vaikka töistä olisi tullut potkut. Keskityin vain siihen, että kokeet ja esitelmät menee läpi. Pakollisilta tunneilta ei voinut kerryttää poissaoloja yhtään. Kävin sairaalassa työhön tutustumisessa. Olin ensin aivan ihanassa sairaalassa ja halusin todella valmistua nopeasti röntgenhoitajaksi. Toinen harjoittelupaikka hirveässä sairaalassa avasi silmäni ja tajusin, kuinka suuri vaikutus työkavereilla ja sairaalan ilmapiirillä on röntgenhoitajan töitä tehdessä. Huono ilmapiiri voi pilata hyvän työn. Muutin mieleni. Päätin jättää opinnot ja lähteä mieheni kanssa Amerikkaan vauvan synnyttyä sillä ehdolla, että mieheni kustantaa minulle uudet opinnot röntgenhoitajaksi ulkomailla.  

…huhtikuussa paahdoin kamalasti koulussa, iltaluennot ja valtava tekemisen määrä oli todella haastavaa, mutta tärkeää. Ultrassa vauvamme paljastui tytöksi, mikä oli unelmieni täyttymys. Tieto tyttärestä kevensi arkea, enkä tuntenut enää itseäni niin kiireiseksi.

…toukokuussa jäin koulusta kesälomalle.

…kesäkuussa jäin pois töistä ja matkustin Berliiniin, missä menimme mieheni kanssa naimisiin intialaisin menoin 150-200:n läheisen läsneollessa. Oli todella lämmintä ja olin turvoksissa. Naamani paisui muun vartaloni mukana. Mielestäni näkymä oli järkyttävä. 

…heinäkuussa palasin Suomeen, missä oli myös hyvät kelit. Kävin paljon uimassa ja kävelyillä. Iso mahani kiinnitti paljon huomiota, ja löysin itseni yhä uudestaan juttusilta tuntemattomien kanssa. Heinäkuusta lähtien koko loppuvuosi on ollut elämässäni huippuaikaa.

…elokuussa jännitin Sophien syntymää, laskettu aika 18.8. meni ohi, ja aloin tylsistyä kovaan odottamiseen. Katselin paljon televisiota ja toivoin, että tulisi edes yksi supistus. Loppukuusta mieheni tuli Helsinkiin töihin, ja unelmani toteutui kun pääsin elämään avioliittoarkea.

…syyskuussa synnytys viimein käynnistettiin, ja maailman rakkain ihminen pullahti vatsasta käsivarsilleni. Koko loppuvuosi on mennyt enemmän tai vähemmän tytärhurmoksessa. Aamuisin herään kiitollisena mieheni ja tyttäreni välistä, näitä kahta en vaihtaisi mihinkään.

Vuosi 2014 tulee jälleen olemaan uusi ja erilainen. Haikeana vieläkin muistelen kesken jääneitä opintoja, mutta aloitan samat opinnot uudestaan vain muutaman vuoden myöhemmin Berliinin yliopistossa. Tämä vuosi on lähtenyt hyvin käyntiin Berliinissä, ja jos saamme viisumit, muutamme helmikuussa Amerikkaan. Sophie kasvaa ja kehittyy hurjaa vauhtia, terve ja onnellinen pieni vauva. Odotan tästä villiä ja täysin erilaista vuotta. Tärkeintä on, että saan viettää sen rakastamani miehen ja vauvan kanssa.