Tietokoneeni temppuilee, minkä takia blogi ei päivity juuri nyt niin usein kuin aiemmin. Odotamme nyt toista vauvaamme, laskettuaika on kesäkuun lopulla. Kaikille Amerikassa syntyneille vauvoilla tulee pakosti ”birth right”-Amerikan kansalaisuus. Ulkomailla asuvalle henkilölle kansalaisuus voi kuitenkin olla pelkkä rasite, sillä se tarkoittaa kirjanpitäjän palkkaamista veroilmoitusten laatimiseen, erilaisia veroja (myös asuntovero esim. Saksassa olevasta asunnosta!), sekä erityistä pankkitiliä, joka pitää jokaisella amerikan kansalaisella olla ulkomailla. Myös joillain aloilla kuten rahoitusmarkkinoilla ei kaikissa maissa mielellään palkata amerikkalaisia hankalan veropolitiikan takia. Amerikka on maailman ainoa maa, joka määrää kansalaisensa verovelvollisiksi kansalaisuuden mukaan elinpaikasta riippumatta. Laki kiristyi viime vuonna, eikä verovelvollisuutta voi enää edes aina hylätä passista luopumalla. Laskeskelin, että kansalaisuus maksaa vähintään tonnin vuodessa uuden lapsemme täytettyä 18 vuotta, jolloin hänellä on laillinen oikeus hylätä kansalaisuus silloin, kun se on lain puitteissa sallittua. Vanhemmilla ei ole oikeutta peruuttaa lapsensa kansalaisuutta. 

Päätimme mieheni kanssa, että olisi turvallisinta ja mukavinta palata Suomeen synnyttämään. Minua on pidemmän aikaa stressannut ajatus Saksaan muutosta, sillä koen mieheni perheen hieman rasittavana ja meidän perheen asioihin liian paljon puuttuvana. Mieheni keksi hyvän idean, että asettuisimme asumaan Heidelbergiin. Saisimme yhä asua laadukkaassa ja turvallisessa Saksassa, vähän kauempana perheestä. Molemmilla kivi vieri sydämeltä ja juhlistimme päätöstä reippaalla lenkillä aurinkoisena iltapäivänä. Seuraavana aamuna mieheni heräsi ja kertoi yöllä miettineensä, että ei halua palata Eurooppaan. Kerroin, kuinka olin tyytyväinen Heidelbergin suunnitelmista. Hän kiristi minua nyt sanomalla, että Heidelberg oli vain ehdotus, ja että jos haluan Eurooppaan niin Berliini ja perhe odottavat. 

Mieheni on alkanut myöhemmin myös katua suunnitelmiamme synnyttää Suomessa. Häntä on alkanut ottaa todella koville ajatus, että olisin lasten kanssa poissa puoli vuotta. Itseäni ottaa koville myös olla erossa, mutta tarvitsen raskauden takia huomattavasti enemmän lepoa, enkä tunne pystyväni antamaan niin paljon huomiota ja virikkeitä Sophielle kuin mitä hän tarvitsisi. Poden omantunnontuskia siitä, että vietämme aamupäivät kotosalla kun en raskausvaivoiltani koe olevani valmis ulkoiluun ja aktiviteetteihin kuin vasta Sophien herätessä päiväunilta. Sophiella on paljon virtaa ja hän nauttii, kun saa olla aamusta iltaan aktiviteeteissa ja muiden lasten kanssa. Jos en olisi raskaana, niin ottaisin vain itseäni niskasta kiinni ja lähtisimme heti aamusta ulos. Raskaana minulla on kuitenkin sellainen tunne, että lepääminen on tärkeää.

Mielessäni on vahvistunut yhä ajatus, että en missään nimessä halua jäädä Amerikkaan. Elämä täällä on todella kovaa, ja jos vaikka miehelleni sattuisi jotain, niin en voisi mitenkään selvitä näillä hinnoilla täällä yksinhuoltajana. Elämän kalleus on ylättänyt täällä tosi paljon, kun täällä on asuttu.

Mieheni aiti ja veli kavivat kylassa, ja huomasin juuri heidan hajottaneen lapparini laturin. heidan kayntinsa aiheutti paljon epamukavuutta, ja nyt viela paljastui tuo laturin rikkimeno. en voi aiheesta viela kirjoittaa, silla ottaa vielakin niin paljon pattiin. kirjoitan siis Miamin lomasta kannykalla, ilman aakkosia tai lomavalokuvia. En myoskaan ala kirjotusvirheita korjailemaan kannykalla, siksi tekstin laatu ei nyt ole parhaalla tasolla.

Halusimme Miamissa tutustua latinalaiseen ruokaan, ja molemmilla tuli jo toisena paivana korvista ulos se mauton ja rasvainen texmex-muona. kavimme viela kolmantena paivana yhdessa maailman kuuluisimmista kuubalaisravintoloista, Versaillessa. Paikka on todella kehuttu, mutta miehelleni ja minulle tamakin kokemus oli todella oljyista ja mautonta. Kumpikaan ei enaa voinut syoda yhtakaan texmex-ateriaa.

menimme yhtena iltana Miami Beachi lla sijaitsevaan intialaisravintola Guruun. Mieheni syo aina silloin talloin Trader Joe’s’n kahden dollarin intialaisia einespaketteja. Han huomasi heti, etta hanen palak paneer-annoksensa oli satavarmasti samaa Trader Joe’s’n palak paneeria. Olemme amerikassa aiemminkin kahdessa muussa ravintolassa huomanneet syovamme noita Trader Joen einespakettiannoksia. Myos kiinalaisissa ja japanilaisissa ravintoloissa olemme saaneet eteemme Trader Joen kevatkaaryleita, mykyja ja jaateloita. Normaalihintaisissa ravintoloissa on kylla aika kehnoa ruokaa noin yleensa, ja todella paljon einetta. onneksi sophie on tullut sellaiseen ikaan, etta voin taas kokata kotona.

toisena paivana menimme Bombay Darbar-ravintolaan Cooconut Grovessa. Se oli ensimmainen koskaan nakemani viiden tahden Yelp-arvostelut saanut intialainen ravintola missaan. Ruoka ja palvelu olivat taydellisia. Rakastuimme ravintolaan mieheni kanssa ja tarjoilivat viela leikkivat Sophien kanssa toidensa ohella. Olen onnellinen, etta saimme kayda niin hyvassa ravintolassa ja syoda niin taydellisesti valmistettua intialaista ruokaa. Kannattaa kayda, jos liikkuu Miamissa.

Miamin vaestosta iso osa, 65%, on latinoja. Myos mustia on muutama prosentti enemman vaestossa kuin valkoisia. Kaupungissa on jannitteita mustien, valkoisten, vaaleitten latinoiden ja tummien latinoiden kesken. Valilla jannitteet purkautuvat mellakoina ja vakivallantekoina.

Itselleni oli uusi tieto latinojen kesken tapahtuva rotusyrjinta. Matkalla opin, etta vaaleat latinot elavat erillista elamaa afrotaustaisten latinojen elaessa toista latinokulttuuria. Hyva ystavani, naapurini Taylor on puoliksi valkoinen, isa meksikolainen. Hanen aviomiehensa perhe ei koskaan halunnut tutustua eika olla missaan tekemisissa ”valkolaisen” Taylorin kanssa. Aviomiehen perheen mielesta poika on tehnyt suurta vaaryytta perheelleen naimalla naisen, joka ei ole 100% latino, ja tamankin olisi pitanyt kuitenkin olla vaalea latino.

Varsinkin iltapaivalla ja illalla Miamin kaduilla liikkui lapsi- ja nuorisoporukoita notkumassa julkisilla paikoilla. Oli silmiinoistavaa, kuinka paljon vahemman harrastuksia lapsilla oli verrattuna Bostoniin. Viimeisena paivana tapasimme mieheni paikallisen ystavan, jonka kanssa menimme syomaan. Han kertoi, ettei Miamissa todella ollut mitaan tekemista, ja nuoruutensa hankin kulutti notkumalla rannalla kavereiden kanssa. Mietin, kuinka ihanaa on olla Bostonissa niin monen lapselle suunnatun aktiviteetin ja harrastuksen aarella. Mieheni ystava kertoi, etta heidan perheensa suunnittelee Bostoniin muuttoa sen tahden, etta taalla on niin paljon korkeakulttuuria, mika Miamista puuttuu.

Vein mieheni salaa Miamin slummialueelle Pikku Haitiin. Hiljalleen espanjankieliset kyltit muuttuivat kreoliksi, ja mustat kadun kulmilla seisovat miehet tuijottivat meita murhaavasti. Siella taalla haisi uloste, ja talot pihoineen olivat todella rahjaisia. Mieheni alkoi ihmetella, miksi meita tuijotettiin niin vihamielisesti. Kerroin, etta olimme tulleet mustien asuinalueelle, haitilaisten siirtolaisten rutikoyhalle asuinalueelle, jonne valkoiset eivat ole tervetulleita. Mieheni arsyyntyi ja vimmastui, etta miksi tallaiselle alueelle oli tultava. Selitin, etta suurin osa Miamin asukkaista asuu nailla rahjaisilla kaduilla, etta koyhyys on enemmiston elamaa tassa todella epatasa-arvoisessa, suurimmalle osalle asukkaista koyhyys on jokapaivaista. Taalla tallaisilla alueilla luultavasti asuvat ne, jotka meidan viiden tahden hotelliamme siivoavat joka paiva, jotka kastelevat Miami Beachilla puutarhoja tai ottavat maksua vastaan kaupan kassalla.

…jatkuu seuraavassa osassa